 Kärsivällinen hula-tanssin opettaja jaksoi pitää asennon niin pitkään, että minäkin sain siitä kiinni  Kamehameha I oli itsenäisen Havaijin kuningaskunnan ensimmäinen hallitsija 1700-luvun lopussa Sain jonkinlaisen pienen flunssan ennen saapumista Havaijille, mutta ilmeisesti hyvin lievän, koska olo on ollut koko ajan muuten mainio, hyvin lievää kurkkukipua oli pari päivää ja nyt on jäänyt hieman kuivaa yskää. (Tiedetään, se voi kestää monta viikkoa, toivotaan silti, että menisi nopeammin ohi). Flunssan saaminen ei myöskään ollut mieletön yllätys, sillä esimerkiksi laivan teatterissa iltaisin esitysten aikana yleisön köhäkuoro on välillä tuntunut kilpailevan esiintyjien kanssa joskus jopa naurettavuuksiin asti. Jotain on siis liikkeellä. Ääni on kuitenkin kunnossa, ja luin äsken kirjaa Petelle. Otimme mukaan laivalle romaanin, jonka ajattelimme ehtiä lukea loppuun risteilyn aikana. Kyseessä on suomalaisen Elina Backmanin dekkari Kun kuningas kuolee, ja ensimmäiset sata sivua olen nyt lukenut ja Pete on siis kuunnellut elävää äänikirjaa. Juoni pitää imussaan vielä toistaiseksi, kirja vaikuttaa hyvältä. Itse olen siinä sivussa lukenut Georges Simenonin ranskankielistä romaania Le Train, jonka valitsin summamutikassa Marseillessa kirjakaupasta, koska olen pitänyt muistakin Simenonin romaaneista ja Maigret-dekkareista. Tämä kyseinen kirja ei ole Maigret-dekkari, vaan sijoittuu näköjään toisen maailmansodan alkuun, kun Saksa on valloittamassa Benelux-maita ja Ranskaa ja ranskalaisen pikkukaupungin perheenisä joutuu pohtimaan, miten saisi perheensä turvaan valloittajien tieltä. Vaikka tämä on ilmeisesti vain tarinan kehys ja todellinen romaanin juoni sijoittuu pakolaisia kuljettavaan junaan ja siellä miehen kohtaamiseen entuudestaan tuntemattoman naisen kanssa (en ole aivan vielä päässyt tähän asti), niin silti väkisin mieleen tulee, että miksi kaikista maailman kirjoista juuri tänä maailmanaikana käsiin sattui juuri tällainen kirja. Pääsimme toissapäivänä Havaijille Honoluluun ilman merkittävää keinumista, vaikka tuuli esti rantautumisen Havajin toiseen satamaan Maui-saarella. Toisaalta Honolulu ehkä kiinnostikin enemmän, joten ei haitannut yhtään, että saimme viettää siellä kaksi päivää. Jälleen pystyimme mielestäni melko hyvin hyödyntämään kaupungissa vietetyn ajan, ja kävimme parikin kertaa omatoimisesti kävelyllä sen lisäksi että meillä oli retki Pearl Harboriin. Ensimmäisenä päivänä lähdimme kävelemään satamasta kohti Waikikin kaupunginosaa, joka on kuuluisa hienoista hotelleistaan ja upeasta hiekkarannastaan. Matkaa oli yhteen suuntaan noin 5 kilometriä, ja kovin kovaa vauhtia emme pitäneet siitäkään syystä, että personal trainer oli juuri pari päivää aikaisemmin pitänyt minulle jalkatreenin ja reiden lihakset tuntuivat sekä edestä että takaa kuin nuijalla lyödyiltä. Tällaista se on kun sohvaperuna aloittaa kuntosaliharjoittelun. Pääsimme kuitenkin perille ja sääkin suosi, ja ranta oli todella upea, valkoista hiekkaa palmujen (ja 25-kerroksisten hotellien) katveessa ja vain etäisesti jäi harmittamaan, että emme ottaneet mukaan uimahousuja ja rantapyyhkeitä. Jos ihan tosissaan olisimme halunneet uimaan, niin toki rannaltakin olisi voinut vuokrata tarvikkeita. Paluumatkalla päätimme ”käväistä” menomatkalla ohittamassamme ostoskeskuksessa, joka ei ulospäin näyttänyt oikein miltään. Sisältä paljastui valtava kompleksi kauppoja ja ulkoilmakäytäviä, joiden varrella oli toinen toistaan kauniimpia istutuksia ja joitakin kalalampiakin karppeineen ja kultakaloineen. Liikkeetkin olivat tähän mennessä kalleimmasta päästä, Vuittonia, Chanelia, Cartieria, Pradaa, Dioria, Guccia, Balenciagaa tässä muutamia mainitakseni. Seassa oli myös arkisempia ja tutumpia merkkejä ja myös Moomin Shop, jonka Havaiji-mukit oli valmistettu Kiinassa, kuinkas muuten. Erehdyimme jälleen kuitenkin paikalliseen paitakauppaan, ja ostin sieltä Havaijilla tehdyn Havaiji-paidan mukavalta pariskunnalta. Kun teki mieli kahvia, niin bongasimme Diorin kahvilan muotiliikkeen edessä, ja pitihän sinnekin mennä, kun ei varmaan toista kertaa helposti samanlaista löydy ja terassillakin oli hyvin tilaa. Kahvi oli kallista, mutta se oli onneksi erittäin hyvää, ja se mikä teki vaikutuksen, oli viimeistely: niin kahvikuppi, auringonvarjo, myyntitiski kuin lasiseinätkin olivat kaikki samaa tyylikästä kuosia. Myös palvelu oli hyvää, mikä oikeastaan pätee kaikkeen palveluun, jota Yhdysvalloissa kohtasimme. Illalla laivan aurinkokannelle saapui havaijilaisia tanssijoita, jotka esittivät aluksi perinteistä hengille pyhitettyä tanssia perinteisissä asuissa, mutta sen jälkeen modernimpaa hulatanssia. Tanssi oli hyväntuulista ja käden asennot olivat siinä näköjään tärkeässä asemassa. Muovileit kaulassa kulauttelimme samalla kookosdrinksua. Ehkä kornia, mutta viihdyttävää. Seuraavana aamuna edessä oli aikainen herätys, kun bussi Pearl Harboriin lähti jo klo 8.15, siis kukonlaulun aikaan. Häviävän lyhyen hetken ajan aamulla herätyskellon soidessa ajattelimme jo, että pitäisikö koko retki jättää väliin (kun emme itse siis edes olleet sitä valinneet, vaan se sisältyi risteilyyn jo automaattisesti), mutta onneksi emme näin tehneet. Olin ajatellut etukäteen, että tämä kyseinen Yhdysvaltojen sotilastukikohta ja sen vierailukeskus olisi täynnä patrioottista uhoa ja propagandaa, ja että moinen pullistelu ei hetkauttaisi minua suuntaan eikä toiseen, mutta jouduin muuttamaan käsitykseni paikan päällä. Vierailukeskuksessa esitetyssä dokumenttifilmissä kerrattiin hyvin toteavaan sävyyn koko Pearl Harborin tragedia, Japanin yllätyshyökkäyksen lähes täydellinen onnistuminen, ja menetettyjen ihmishenkien määrä. Pelkästään USS Arizonan räjähtäminen ja uppoaminen sai aikaan yli tuhannen sotilaan äkillisen kuoleman, yhteensä kahden tunnin aikana kuoli noin 2400 ihmistä, ja runsaat tuhat haavoittui. Mittakaavan edessä liikuttui pakostikin, ja jälleen maailman tilanne Ukrainassa tuli lähemmäksi. Suurimman vaikutuksen silti teki vierailukeskuksen täysin aidolta vaikuttava pyrkimys edistää rauhaa nyt ja tulevaisuudessa. Näyttelyissä kerrattiin sotaan johtaneita syitä aina Euroopasta asti (Euroopan ajautuminen toiseen maailmansotaan sai Japanin havittelemaan itselleen eurooppalaisten maiden siirtomaita Kaakkois-Aasiassa) ja mikä vielä tärkeämpää, korostettiin rauhantyön merkitystä ja aidon vuoropuhelun tärkeyttä kriisien ehkäisyssä. Esille tuotiin myös hyvin sodan jälkimainingit ja sovittelu, sillä esimerkiksi pelkästään Havaijilla oli Pearl Harborin hyökkäyksen aikaan lähes 150 000 ihmistä, joilla oli japanilaisia sukujuuria, ja heidän tilanteensa ei ollut helppo. Kostonhimo voi olla luonnollinen reaktio pahoihin tekoihin, mutta tuskin johtaa mihinkään hyvään. Nyt olemme varmaan suurin piirtein niin keskellä Tyyntä valtamerta, kuin on mahdollista, kun olemme lähteneet Honolulusta kohti Samoaa, itsenäistä saarivaltiota eteläisellä Tyynellämerellä. Tässä seuraavien päivien aikana ylitämme päiväntasaajan ja päivämäärärajan. Meri on sininen, vesi on kirkasta, lentokalat hyppivät siellä täällä. Matka jatkuu. Nyt tämä kappale tuli tähän niin äkkiä, että tökkäistään tähän yksi suosikeistani jo monen vuosikymmenen takaa, Kate Bushin Running Up That Hill, mutta jälleen versio jonka kuulin runsas vuosi sitten. Jos kappale ei ole muuten tuttu, kuunnelkaa ihmeessä alkuperäinenkin. Kate Bush: Running Up That Hill, Jennie Abrahamson ja Göteborgin sinfoniaorkesteri: https://youtu.be/z17G4AuYbTA  Hiroshiman atomipommista selvinnyt, mutta vuonna 1955 leukemiaan kuollut, tyttö teki 1300 origami-kurkea, jotka tytön vanhemmat lahjoittivat rauhan eleenä Amerikkaan
0 Comments
Leave a Reply. |