Ah, Genova. Jälleen Genova. Ihana Genova. Tänä aamuna saavuimme laituriin kukkuloiden ympäröimään kaupunkiin auringon lämmittäessä selkää jo aivan eri lailla kuin tammikuussa. Odysseiamme saapui päätökseen, yhteensä 36 035 merimailia 119 päivän aikana, sama matka on toisin ilmaistuna 66 737 kilometriä. Lähdimme laivalla länteen ja saavuimme laivalla lännestä. Tuntuu kieltämättä uskomattomalta, että olemme saaneet ja voineet tehdä tällaisen matkan. Haikeaa oloa ei helpota kaikkien matkan aikana tutuksi tulleiden ihmisten hyvästeleminen eilisillan ja tämän aamun aikana, kyyneleiltäkään ei vältytty. Nyt olemme jo majapaikassamme Genovassa, ja täältä palaamme kahden (toivottavasti) hyvin nukutun yön jälkeen takaisin kotiin Suomeen.
 
Mutta palataan ajassa vielä hieman taaksepäin, Jordaniaan, joka oli viimeinen kohteemme ennen saapumista Eurooppaan. Jordanian ainoa satamakaupunki Akaba on Punaisen meren pohjoispäässä, Akabanlahden pohjukassa Israelin ja Saudi-Arabian naapurina, eikä Egyptikään ole kaukana. Sopivasta kohdasta laivan parvekkeelta katsoen näki samalla kertaa näiden kaikkien neljän maan rannikkoa. Akaban näimme tällä kertaa vain laivan kannelta ja bussin ikkunasta käsin, sillä meillä oli varattuna kokopäiväretki maan eittämättä tunnetuimpaan ja suosituimpaan kohteeseen, Petraan. Petra on jo kauan ennen ajanlaskun alkua perustettu ja kallioon hakattu kaupunki, joka syntyi hyvien kauppareittien solmukohtaan kuivaan laaksoon autiomaassa. Kaupungin perustaneet nabatealaiset (muinainen arabialainen kansa) eivät kuivuutta säikähtäneet, vaan rakensivat kaupunkia varten kattavan ja hyvin toimivan vedenkeruu- ja kastelujärjestelmän, jonka avulla he pystyivät viljelemään maata. Kaupunki menestyi satoja vuosia, ja siitä tuli aikanaan myös yksi Rooman valtakunnan provinsseista, mutta valtakunnan alamäki alkoi 300-luvulla suuren maanjäristyksen jälkeen. Maanjäristys tuhosi suurelta osin kaupungin vesijärjestelmän ja lopulta 600-luvulla kaupunki jäi unohduksiin vähän koko maailmalta. Nykyään siellä käy vuosittain satojatuhansia turisteja ja arkeologiset kaivaukset jatkuvat, vain muutama prosentti alueesta on kunnolla tutkittu. 
 
Kaikki vierailijat kulkevat kaupunkiin pitkin kapeaa solaa, jota kutsutaan nimellä siq. Se oli meistäkin yksi kaupungin vaikuttavimpia osuuksia, kun monen kilometrin matkalla jyrkät kalliot nousivat polun molemmin puolin ja vesi on vuosimiljoonien aikana uurtanut hiekkakiviseinämiin monenlaisia muotoja ja aaltoja. Oppaamme kertoi matkalla Petran historiasta ja arkeologisista löydöista, muun muassa seinään hakatuista alttareista ja kuvista, jotka esittivät karavaaneja ja kameleita. Kun lähestyimme solan päätä, opas alkoi taas kertoa yhdestä ylhäällä kanjonin päällä olevasta kivestä: ”Katsokaa, kun tuo yksi lohkare muistuttaa ihan kuppikakkua…”, ja samalla hän ohjasi meidät sivuun toisen seinämän viereen, jotta näkisimme kyseisen ”kuppikakun” paremmin. Yhtäkkiä hän pyysikin meitä kääntymään ja kun katsoimme toiseen suuntaan, näimme useista mainoskuvista tutun näkymän, jossa sola päättyy ja kallioiden välistä pilkottavat kreikkalaiset pylväät. Pylväät ovat osa suuren kallioon hakatun hautakammion julkisivua, mutta kaupungin ”löytäjät” aikanaan luulivat, että luola on aarrekammio ja sillä nimellä kyseinen hauta edelleenkin tunnetaan, ”The Treasury”.
 
Solasta päästyämme meillä oli noin tunnin verran aikaa kierrellä kaupungissa, ja näimme muitakin enemmän tai vähemmän koristeltuja hautakammioita, kallioon hakatun teatterin ja myös paljon kaupustelijoita ja kameleita, joiden omistajat markkinoivat kameliratsastusta. Oppaamme kertoi, että kaupunkiin kunnolla tutustuminen veisi monta päivää ja meillä oli käytettävissä koko retkeen vain muutama tunti. Ajanpuutteesta huolimatta kaikista matkan kohteista ehkä juuri Petra ja ”aarrekammion” näkeminen sai aikaan suurimman vau-elämyksen, ja tämä johtuu varmastikin siitä yksinkertaisesta syystä, että se on niin vanha. Muistan, että samanlainen tunne minulle tuli aikanaan Roomassa, kun näin Pantheonin kirkon, joka Rooman aikana oli ollut aluksi roomalaisille jumalille pyhitetty temppeli ja joka on rakennettu jo lähes kaksituhatta vuotta sitten. Se, että jokin rakennelma säilyy ehjänä ylipäätään noin pitkiä aikoja, saa aikaan suurta kunnioitusta ja se, että pääsee näkemään ne omin silmin, aiheuttaa jo kaikenlaisia väristyksiä. Olisi mielenkiintoista olla kärpäsenä katossa jossain päin maailmaa kahden tuhannen vuoden päästä ja ihmetellä, onko yhtään nykyaikana pystytettyä rakennusta siihen aikaan vielä pystyssä.
 
Paluu Petrasta tapahtui samaa kapeaa solaa pitkin ylämäkeen (onneksi tie ei ollut kovin jyrkkä), ja lähtöpisteeseen päästyämme söimme lounaan Mövenpick-hotellissa, joka oli minusta erittäin kaunis kaikkine arabialaisine ornamentteineen, suihkulähteineen ja kiviupotuksineen. Paluumatkalla laivalle bussi teki pakollisen pysähdyksen putiikin luona, joka myi kaikenlaista jordanialaista matkamuistoa ja käsityötä (ja varmasti myös paljon Kiinassa tuotettua tilpehööriä) ja kun sieltä lähdimme, huomasin omin korvin, kuinka ylhäällä Petra olikin ollut. Ilmeisesti minulla alkoi saman päivän aikana jonkinlainen pieni flunssa, joka on nyt jo mennyt ohi, mutta tuolloin sen huomasi siitä, että kun olimme päässeet takaisin alas satamaan niin korvani olivat jo aivan lukossa ilmanpaineen vuoksi. Ne olivat lukossa vielä seuraavanakin päivänä, mutta sitten vähitellen loksahtelivat auki.
 
Petran jälkeisenä päivänä oli Suezin kanavan vuoro. Toisin kuin Panaman kanava, jossa noustaan ja laskeudutaan suluissa, Suezin kanava on kaivettu suoraan aavikon läpi yhteen tasoon ja se yhdistää Punaisen meren Välimereen ilman fyysisiä esteitä. Tällä seikalla on ollut vaikutuksia varsinkin itäisen Välimeren ekologiaan, kun aikaisemmin Välimerestä puuttuneet lajit ovat siirtyneet sinne kanavaa pitkin ja vallanneet itselleen uusia asuinpaikkoja. Muistan nähneeni dokumentin, jossa kerrottiin kuinka Punaisesta merestä siirtyneet siipisimput ovat oppineet saalistamaan yhdessä entistä tehokkaammin Välimerellä ja ilman luontaisia vihollisia ovat kasvamassa koko ajan suuremmaksi ongelmaksi Välimeren perinteisille ekosysteemeille. Meille Suezin kanava näyttäytyi lähinnä aavikon keskellä etenevänä pölyisänä vesiväylänä, jonka läpi menimmekin yllättävän nopeasti.
 
Välimerellä käväisimme vielä Kreetalla, sen pääkaupungissa Iraklionissa. Retkeä ei tällä kertaa ollut, vaan tallustelimme pitkin kaupungin katuja omatoimisesti. Meillä molemmilla oli tunne kotiinpaluusta, olimmehan jälleen Euroopassa, emmekä vain Euroopassa vaan myös EU-alueella ja rahakin oli jo tuttua kaikkien dinaarien, rialien, ringgittien, pesojen, kinojen, wonien, jenien ja dollarien jälkeen. Kahvilassakin näkyi ruokalistalla suomen kieltä. Puhelinta pystyi käyttämään jälleen melko huoletta mobiiliverkossa. Kreetalla risteilyn loppu alkoi jo häämöttää ja lopulta Rooman satamakaupungissa Civitavecchiassa emme enää jaksaneet edes lähteä kaupungille kävelemään. Kävimme kuitenkin laivan ulkopuolella toivottavassa hyvää kotimatkaa ystävillemme Mikolle ja Katrille, jotka olivat nousseet laivaan tammikuussa jo Roomasta ja palasivat samasta paikasta myös kotiin.
 
Haluan kiittää kaikkia lukijoita blogin seuraamisesta ja kaikista kommenteista, joita olen saanut myös Peten Facebookin kautta. Se on auttanut myös kirjoittamisen jatkamisessa. Kirjoittaminenkin on ollut eräänlainen matka, joka on nyt tulossa päätökseen. Alussa en ollut lainkaan varma, kuinka paljon tulen kirjoittamaan blogia, mutta vähitellen tekstejä alkoi syntyä ja kirjoittaminen tuntui luontevalta ja melko aikaisessa vaiheessa päätinkin jo kirjoittaa jokaisesta matkakohteesta ainakin jotain. 
 
Kiitos. Thank You. Merci. Danke. Gracias. Grazie. Obrigado. Shukran.
 
Andrea Boccelli: Con Te partirò: https://youtu.be/TAiIQ91UPeo

Tänään on risteilyn viimeinen kokonainen päivä, olemme tänään Rooman satamakaupungissa Civitavecchiassa, jossa ensimmäiset maailmanympärimatkaajat jäävät pois, mutta me jatkamme täältä vielä yhden yön yli takaisin lähtökaupunkiimme Genovaan. En ole vielä ehtinyt kertoa, millaista oli Jordanian Aqabassa ja Petrassa, ja ehdimme kipaista eilen Kreikan Kreetallakin. Rakkaat lukijat, älkää huolestuko, näidenkin vuoro tulee vielä, mutta nyt matkan lähestyessä loppuaan on aika keskittyä vielä kerran tähän laivaan, kelluvaan väliaikaiseen kotiimme MSC Poesiaan, ja sen mahtavaan henkilökuntaan.
 
Aloitetaan kuntosalilta. Jo ennen matkaa olin ostanut risteilyyn mukaan paketin, joka sisälsi 16 tapaamista personal trainerin kanssa ja kolme kehonkoostumusmittausta. Tiesin, että laivalla tullaan syömään usein ja hyvin ja ehkä jokunen alkoholipitoinen juomakin tulee nautittua, ja niinpä pääasiallinen tavoitteeni ennen reissua oli yrittää lähinnä ylläpitää lähtökuntoa. Nyt jälkikäteen ajatellen tuo personal trainerin palkkaaminen risteilyn alkupuoliskon ajaksi oli varmaan kaikkein paras yksittäinen päätös, jonka risteilyn suhteen tein. Parilla ensimmäisellä tunnin mittaisella tapaamisella kunto-ohjaaja Ashwinin kanssa huomasin olevani niin huonossa kunnossa, että tulin salilta hoippuen takaisin hyttiin, vaikka mitään ihan kauhean ihmeellistä ei edes tehty. Koska aikataulut oli kuitenkin jo sovittu hyvissä ajoin, niin seuraaviinkin tapaamisiin oli kuitenkin lähdettävä, vaikka paljon mieluummin olisin jäänyt hyttiin pötköttelemään. Ja tässä piilee juuri tuon paketin hyödyllisyys ja merkitys. Tapasin Ashwinin alkuristeilyn aikana keskimäärin 2-3 kertaa viikossa, joten sovittuja tapaamisia riitti tammikuun alusta aina helmikuun loppupuolelle asti. Tämä oli riittävä aika siihen, että huomasin itsekin jo pientä muutosta omassa jaksamisessani. Jaksoin tehdä hieman useampia punnerruksia, nostaa hieman painavampia käsipainoja, enkä hengästynyt enää niin helposti pyörtymispisteeseen asti. Kun kaikki 16 henkilökohtaista tapaamiskertaa oli käytetty, niin Ashwin oli jo ehtinyt niin monta kertaa kädestä pitäen opastaa liikkeiden tekemisessä, että salille menosta alkoi tulla jo sopiva rutiini, eivätkä telineessä lojuvat painot enää näyttäneet pieniltä mustilta möröiltä.
 
Niinpä olen jatkanut salilla käymistä näihin risteilyn viimeisiin päiviin asti kutakuinkin säännöllisesti, ehkä noin joka toinen tai joka kolmas päivä. Välillä olen myös kävellyt juoksumatolla ”ylämäkeen” parikymmentä minuuttia treenin yhteydessä, ja edelleen myös Ashwin on ollut salilla kannustamassa ja neuvomassa, vaikka ei olekaan enää kokonaisia tunteja ohjannut pelkästään minua. Kehonkoostumusanalyysit tehtiin risteilyn alussa, puolessavälissä ja nyt lopussa. Niiden mukaan minulle on tullut lisää painoa risteilyn aikana, mutta samaan aikaan kokonaislihasmassa on lisääntynyt viitisen kiloa. Suhteellisesti suurin osa uudesta lihasmassasta on tullut käsivarsiin ja hartioihin, mutta lisäystä on myös jaloissa ja keskikehossa. Kehon rasvaprosentti on hieman pienentynyt. Olen ennen kaikkea iloinen siitä, että olen jaksanut käydä säännöllisesti kuntoilemassa ja tarkoitus on jatkaa tätä uutta rutiinia kotiin päästyäkin. Kuten aina ennenkin, vasta tulevaisuus kertoo, miten kävi. 
 
Laivalla on noin kymmenen hengen tiimi, entertainment staff eli ”viihdeporukka”, joka on järjestänyt koko risteilyn ajan hyvin monipuolista ohjelmaa. Elementtien välinen kisa oli heidän käsialaansa ja toissapäivänä kilpailimme viimeistä kertaa joukkueemme mukana Zebra-loungessa (aurinkokansi oli tuona päivänä jo liian kylmä ja tuulinen). Tällä kertaa ammuimme pingispalloja pahvimukeista ja ilmapalloista tehdyillä ”singoilla” yrittäen osua maalialueella oleviin pisteytettyihin pahvimukeihin. Se oli hauskempaa, kuin miltä kuulostaa kirjoitettuna. Joukkueemme sijoittui vahvalla rutiinilla toiseksi viimeiseksi, ja kokonaiskilpailussa taisimme myös jäädä jonnekin häntäpäähän, mutta sillä ei ole väliä. Kaikkein paras anti noissa kilpailuissa on ollut, kun on päässyt tutustumaan niiden kautta muihin matkustajiin. Kun pelin aikana tulee tutuksi, niin muuallakin laivalla ja retkillä on ollut helpompi aloittaa keskusteluja ja vaihtaa kokemuksia niin matkan ajalta kuin muutenkin elämästä. Suurimpaan osaan näistä tutuista ei varmaan tule oltua enää yhteydessä matkan jälkeen, mutta se ei silti mielestäni vähennä näiden kohtaamisten arvoa ja yhteisöllisyyttä. Vähän niin kuin asiakaspalvelu töissä: voi olla, että ihmistä ei näe enää koskaan uudestaan, mutta on aina parempi kohdata jokainen silti yksilönä ja ihmisenä ja omana itsenään eikä vain yhtenä lenkkinä loppumattomassa jonossa.
 
Viihdeporukan merkitys ihmisten välisen jännityksen poistajana korostui myös, kun sveitsiläinen Fred (sama mies, joka voitti Factor-kisan) kertoi, että oli nyt vasta ihan viimeisten viikkojen aikana jutellut erään yksin matkustavan miehen kanssa. Mies oli kertonut, että hänellä oli ollut vähän yksinäistä, kun ei ollut tutustunut matkan aikana kehenkään. Tämä kuulostaa surulliselta, ja pistää miettimään, että jos esimerkiksi joskus tällaiselle risteilylle saapuisin itse uudestaan, niin voisin vielä rohkeammin jutella vähän kaikkien kanssa (ja varsinkin niiden kanssa, jotka näyttävät liikkuvan yksin), sillä jollekulle pienelläkin keskustelulla voi olla iso merkitys ja se voi auttaa jotakuta myös rohkaisemaan mielensä. Sen lisäksi, että viihdeporukka järjesti tuon elementtikisan, he järjestivät iltapäivisin aurinkokannella muita seurapelejä, meripäivinä tietokilpailuja, tanssitunteja- ja kilpailuja, erilaisia askartelutunteja, ja iltaisin illallisen jälkeen erilaisia teemabileitä. Myös tuo MSC Factor -kisa oli heidän käsialaansa. Siinä mielessä voisin kuvitella, että jokaiselle löytyisi jotain mieluista tekemistä laivan ohjelmasta, kun vain ottaa ensimmäisen askeleen ja lähtee rohkeasti mukaan katsomaan.
 
Sitten muutama sana laivan teatteriesityksistä. Ne olivat mielestäni erittäin korkealaatuisia, ja niitä oli paljon. Toissailtainen esitys laivan teatterissa oli gaalaillan juhlaesitys ja samalla risteilyn sadas teatterishow. Se oli aivan häkellyttävän hyvä. Sen lisäksi, että laivan vakituiset tanssijat ja laulajat ovat erittäin ammattitaitoisia ja esitykset tarkasti hiottuja (en ymmärrä missä välissä he niitä ehtivät hioa… ehkä se vain kertoo tosiaan rautaisesta ammattitaidosta, että lyhyessä ajassa saadaan aikaan priimaa), mukana on ollut erilaisia akrobaatteja, voimamiehiä ja -naisia, sirkustaiteilijoita, koomikoita, vierailevia laulajia, taikureita ja monia muita. On pakko todeta olevansa hyvin etuoikeutettu, kun on saanut olla mukana seuraamassa tällaista kokonaisuutta ja taidonnäytettä koko laivan tiimiltä. 
 
Ja vielä laivan ravintoloista, niitäkin on pakko edelleen kehua. Ruoka on ollut vaihtelevaa ja kauniisti esille laitettua ja myös illallisravintolamme omasta päätarjoilijastamme Ansuriasta on tullut jo ystävä minulle ja Petelle. Hän on kertonut välillä myös omasta elämästään Mauritiuksella ja on halunnut joka päivä vilpittömästi kuulla kuulumisiamme ja mitä olemme nähneet ja tehneet (”olemme hänen silmänsä laivan ulkopuolella”, niin hän sanoi). Olemme vaihtaneet hänenkin kanssaan yhteystietoja ja olemme pyytäneet, että jos hän jossain vaiheessa tulee käymään laivalla Helsingissä, niin muistaisi kertoa hyvissä ajoin, niin voisimme olla häntä vastassa satamassa vaikka vain lyhyestikin. Alun perin hänen piti olla jo nyt toukokuussa Poesian kyydissä Suomessa, mutta perhesyyt vievätkin hänet ennakoitua aiemmin Mauritiukselle, joten tällä kertaa emme päässeet esittelemään hänelle Helsinkiä.
 
Yksi osoitus hyvästä ruoasta on ollut myös se, että minun ei ole tehnyt kertaakaan laivaan nousun jälkeen mieli suklaata, mikä on hämmästyttänyt ehkä eniten minut itseni. Suurin osa tutuistani tietää, millainen suklaa-addikti olen tai ainakin luulin olevani. Ilmeisesti suklaanhimoni on johtunut ainoastaan siitä, että en ole syönyt tarpeeksi ”oikeaa ruokaa”, ja nyt kun lopulta syö riittävän monipuolisesti ja säännöllisesti kunnon ruokaa, niin herkkuja tekee automaattisesti mieli vähemmän. Sinänsä hyvä opetus kotiinpaluuta silmälläpitäen, mutta vaatii tietenkin kotona uusien rutiinien opettelua, jos toiveena ei ole palata Fazerin sininen -ruokavalioon. 
 
Laivan ravintolahenkilökunnan palveluasenne ja asioista huolehtiminen loppuun asti näkyi myös silloin, kun jo ennen risteilyä varaamamme ja ostamamme sushipaketti peruttiin laivalla sen vuoksi, että sushi-ravintola ei avautunut risteilyn aikana kertaakaan. Se oli harmi, mutta ei haitannut paljon, koska koko maksu luonnollisesti palautettiin hyttitilillemme risteilyn aikana. Laivan keittiöpäällikkö halusi kuitenkin vielä hyvitykseksi tarjota meille erikseen valmistetun sushi-lounaan yhtenä päivänä ja niinpä eilen meidät kutsuttiin erikseen aivan omasta sisäänkäynnistä laivan lounasravintolaan, jonne meille oli järjestetty oma yksityinen kahden hengen pöytä. Sushit olivat todella hyviä ja ravintolan hovimestari kävi itse tarjoilemassa meille ruoan ja viinit. Meille tuli todella sellainen olo, että emme olleet vain jotkut asiakkaat muiden joukossa, vaan että meidät oli muistettu yksilöllisesti ja olimme luonnollisesti hyvin iloisia ja otettuja tästä huomiosta. Hovimestari tosin paljasti meille myös, että meille oli järjestetty yksityispöytä myös siksi, että jos laivan muut matkustajat olisivat nähneet meidät maittavan sushilautasen äärellä, hekin olisivat halunneet samanlaiset. 
 
Kaiken kaikkiaan risteily on siis mennyt todella hyvin ja on pakko sanoa, että vaikka odotimmekin ikimuistoista kokemusta, niin matka on jopa ylittänyt odotuksemme. On pakko myös todeta, että vaikka näimme maailmaa monelta kantilta, kävimme upeissa kohteissa, tutustuimme eri kulttuureihin, näimme maailman suurimpia ja suosituimpia turistikohteita ja myös köyhempiä ja yksinkertaisempia alueita, niin kaikesta huolimatta minulle ehkä suurin kokemus oli itse laivaelämä, rentous, hyvä mieli ja kaikki tapaamamme uudet ihmiset. Vaikka laivalla oli yli kaksituhatta matkustajaa ja lähes tuhat henkilökunnan jäsentä, niin risteilyn aikaista yhteisöllisyyttä ja keskinäistä hyvää mieltä on hankala sanoin kuvailla tekstissä. Kaikkein iloisimpia olemme Peten kanssa olleet kahdesta uudesta ystävästämme tamperelaisista Mikosta ja Katrista, joiden kanssa ehdimme viettää monia ikimuistoisia hetkiä laivalla ja laivan ulkopuolellakin.
 
Huomenna kun pääsemme Genovaan, vietämme siellä kaksi yötä, ennen paluulentoamme Helsinkiin ja kyytiä Kotkaan. Ismo tulee meitä vastaan, odotan jälleennäkemistä hyvin paljon. 
 
Jotkut työkaverit ovat ehkä odottaneet, että koska tähän blogiin ilmaantuu Nicki Minaj ja hänen kappaleensa Va Va Voom, kun kerran joskus siitä töissä satuin mainitsemaan... Kappalehan ei oikeastaan sovi yhtään mihinkään ja on ärsyttävä (mutta silti jollain lailla koukuttava) renkutus, ja jostain syystä kuuntelen sen aina välillä. Nyt on siis ihan yhtä hyvä hetki, kuin koska tahansa.
 
Nicki Minaj: Va Va Voom: https://youtu.be/3U72hzeBLOw