Blogi uhkaa jäädä aivan matkan kalkkiviivoilla aikataulusta pahasti jälkeen, mutta pinnistellään vielä :)
 
Dubaista oli vain pieni pyrähdys laivalla naapurivaltioon, Omaniin. Omanin sulttaanikunnassa vierailimme kahdessa satamassa, joista ensimmäinen oli pieni satamakaupunki Khasab strategisesti tärkeän Hormuzinsalmen kapeimmassa kohdassa vastapäätä Irania. Kyseinen salmi erottaa Omaninlahden ja Persianlahden toisistaan. Khasabin alue sijaitsee myös mielenkiintoisesti erillään muusta Omanista, niemenkärki on kokonaan Yhdistyneitten arabiemiirikuntien ympäröimä, mutta historiallisista syistä tämä osa niemeä on jäänyt Omanin hallintaan. Myös maisemat olivat erilaisia, kuin mitä olimme missään kohteessa reissullamme aikaisemmin nähneet. Nyt todella huomasi, että olimme tulleet aavikolle, sillä kasvillisuus oli hyvin niukkaa. Karut ja jyrkät vuoret nousivat laaksoon perustetun kaupungin ympärillä, ja niiden rinteillä näkyi pieniä pensasmaisia puita hyvin harvakseltaan siellä täällä. Aurinko porotti pilvettömältä taivaalta. Jotkut ovat kutsuneet tätä niemenkärjen seutua myös ”Arabian Norjaksi”, koska alueella on myös pitkiä vuorten ympäröiviä merenlahtia, melkein kuin vuonoja. 
 
Itse Khasabista ei ole paljon kerrottavaa. Kaupungissa asuu vain noin 12 000 ihmistä, ja nähtävyydet ovat harvassa. Lähellä satamaa on portugalilaisten 1600-luvun alussa rakentama Khasabin linna, joka nykyään toimii museona ja lisäksi ympäröiville vuorille ja merenrantakyliin tehdään kaupungista retkiä, mutta muuten kaupungin keskustasta ei löydy paljon katseltavaa. Kävimme pyörähtämässä keskusaukiolla, jossa oli pari baaria, rautakauppa, pesula ja pari turisteille suunnattua myymälää, mutta hyvin pian palasimme myös laivaan takaisin. Jokin valmisretki olisi varmasti avartanut silmiä enemmän. 
 
Mielenkiintoisin ”kohde” kaupungissa oli laivan vieressä oleva ”salakuljetussatama” ja sen neljä ponttonilaituria. Kun aamulla saimme itsemme hereille ja tutkailimme parvekkeelta kaupunkia, kyseisillä laitureilla kävi jo vilkas hyörinä, kun pieniä moottoriveneitä purettiin ja lastattiin herkeämättä. Eri kokoisia laatikoita kannettiin veneisiin vieressä olevilta hyvin järjestetyiltä varastoalueilta ja veneitä lähti tasaiseen tahtiin kohti avomerta sitä mukaa, kun ne saatiin täyteen. Toiseenkin suuntaan kulki kuormia: näimme ainakin pari satamasta sisämaahan päin lähtevää suojaristikoilla varustettua lava-autoa, joiden kyytiin oli lastattu lampaita, ilmeisesti sen verran, kuin kerralla saatiin mahtumaan. 
 
Nettiä tutkimalla tästä satamastakin löytyi sitten lisää tietoa. Kyseisillä veneillä salakuljetetaan tupakkaa ja elektroniikkaa Iranin puolelle. Iranista puolestaan tuodaan lampaita ruoaksi Yhdistyneisiin arabiemiraatteihin. Koska salmi on kapeimmillaan vain kuutisenkymmentä kilometriä ja Iranin rannikko vielä kaartuu siten, että veneillä on helppo päästä vaihdellen eri kohtiin rannikolla, on ilmeisen moni tarttunut tilaisuuteen ja ryhtynyt kuljettamaan erilaisia tuotteita tulliviranomaisten ohi pienten tai vähän isompien voittojen toivossa. Iranin puolella rannikkoviranomaiset yrittävät kyllä etsiä ja rankaista näitä salakuljettajia, mutta tehtävä on hankala, koska maantiede auttaa salakuljettajia ja lisäksi heillä on myös apureita Iranin puolella, jotka raportoivat viranomaisten liikkeistä veneiden kuljettajille. Koska Omanin puolella Khasabilla lienee jonkinlainen vapaakauppasataman status, niin Omanin viranomaiset eivät puutu tähän liikenteeseen, kunhan kaikki tapahtuu päiväsaikaan. Tämänkin totesimme käytännössä toteutuvan, sillä viiden paikkeilla, kun hämärä alkoi jo laskeutua, kaikki loput veneetkin lähtivät liikkeelle ja tyhjät laiturit jäivät odottamaan seuraavan aamun ruljanssia.
 
Seuraavana aamuna olimmekin jo Omanin pääkaupungissa Muscatissa. Sama vuorijono jatkui Muscatiin asti, ja kaupunki näyttikin rakentuneen vuorten välisiin laaksoihin, vailla varsinaista selkeää keskustaa. Tällä kertaa meillä oli vuorossa varustamolta ostettu perinteinen kiertoajelu, joka vei meidät maan sulttaanin virkapalatsille, isoon basaariin sataman kupeessa, valkoisena hohtavalle marmoriselle oopperatalolle ja lopuksi Omanin pitkäaikaisen hallitsijan, sulttaani Qaboosin mukaan nimetylle suurmoskeijalle. Sulttaani Qaboos kuoli vuonna 2020, mutta ehti hallita Omania sitä ennen 49 vuoden ajan, pitempään kuin kukaan muu arabimaiden johtaja. Hänen valtakaudellaan Omanissa tehtiin monia koko kansaa hyödyttäviä yhteiskunnallisia uudistuksia, muun muassa koulutuksen ja terveydenhuollon alueilla, ja siksi häntä arvostetaan edelleen maassa erittäin paljon. 
 
Olimme Kaakkois-Aasiassa (mm. Malesiassa ja Bangkokissa) jo nähneet monia basaareja muistuttavia kauppapaikkoja, joista monet tuntuivat ahtailta ja sekavilta. Tämä kiertoajelulla nähty Omanin perinteinen basaari oli miellyttävämpi kokemus. Jo pelkästään historia tuntui olevan enemmän läsnä ja kujien kaupat olivat paremmin järjestettyjä. Myyjät kauppasivat tuotteitaan Omanissakin aktiivisesti, mutta sellaista ahdistavaa pakkomyyntiä, joihin joissain paikoissa törmäsimme, ei ilmennyt. Tinkiäkin mielellään sai, jos osasi. Yhden kauniin puisen tarjottimen ostin ja lisäksi yhden lapis lazuli -kiven, joista molemmista todennäköisesti maksoin ylihintaa. Sinisestä obeliskin muotoisesta kivestä sentään osasin jo tinkiä hieman paremmin. 
 
Oppaamme toi meidät lopuksi satamaan ja kertoi, että vaikka oli paastokuukauden, ramadanin, viimeinen tai toiseksi viimeinen päivä, ja hän ei ollut syönyt eikä juonut päivän aikana mitään, hän tunsi silti olonsa virkeäksi. Mekin olimme varustamon neuvojen mukaan välttäneet veden juomista julkisilla paikoilla ja kohteliaisuussyistä pukeuduimme Peten kanssa päiväksi pitkiin housuihin sortsien sijaan, eikä se toisaalta sen kuumemmalta tuntunut, kun housukangas oli hyvin valittu ja hengittävä. En vieläkään tiedä, loppuiko ramadan jo heti seuraavana yönä vai vasta sitä seuraavana, se riippuu kokonaan siitä, kumpana yönä uudenkuun jälkeinen kuunsirppi havaittiin ensimmäisen kerran taivaalla pimeän tultua. Joka tapauksessa ramadan oli jo päättynyt, kun saavuimme Jordanian ainoaan merenrantakaupunkiin Aqabaan, joka on aivan Israelin Eilatin kupeessa. Aqabasta käsin lähdimme tutustumaan Petran historialliseen kaupunkiin, jonka rakennukset on hakattu suoraan kallioon. Mutta tästä lisää seuraavassa kirjoituksessa.
 
MSC Factor -kisan finaali käytiin Omanin jälkeen yhtenä meripäivänä. Sain kuudesta esiintyjästä kolmanneksi eniten ääniä, ja jäin vain kolmen äänen päähän hopeasijasta, joten tyytyväinen suoritukseen täytyy olla. Kaksi eniten ääniä saanutta (ruotsalainen rokkikukko Mikael ja sveitsiläinen kultakurkku Frederic) pääsivät esiintymään myös laivan teatteriin, joka jäi minulta siis tällä kertaa väliin, vaikka tietenkin olin siellä yleisössä mukana kannustamassa esiintyjiä. Olin itse tyytyväinen, että jännityksen keskellä pystyin esittämään ehjän kappaleen, Heino Kasken Pankakoski-preludin, ja sain niin monelta matkustajalta niin ihanaa palautetta esityksestä, että se jo itsessään oli minulle hieno palkinto. Kaikki finalistit saivat todistuksen, MSC Poesia -laivaa esittävän taulun, MSC-repun ja kymmenen ”kompassirahaa”. Niillä kai saa jotain ostettua risteilyn lopussa jossain tilaisuudessa, näin olen kuullut… Jää nähtäväksi tuokin.
 
Kun euroviisuhuuma edelleen kasvaa, niin tällä kertaa pistän tähän yhden kaikkien aikojen parhaista Suomen edustuskappaleista, Katri Helenan esittämän Katson sineen taivaan. Laivammekin kävi melko lähellä kyseisen vuoden (1979) kisakaupunkia Jerusalemia. Kun jouset alkavat soittaa alkuriffiä, niin kylmät väreet menevät aina käsivarsia pitkin. ”Etsien käy lapsonen maan, tokkopa koskaan juurtua saan.”
 
Katri Helena: Katson sineen taivaan: https://youtu.be/t3b51hwFU6I

Saavuimme jo joitakin päiviä sitten kaksipäiväiselle vierailulle Dubaihin, Yhdistyneitten arabiemiraattien suurimpaan kaupunkiin (Abu Dhabi on pääkaupunki). Dubaissa asuu tällä hetkellä noin 3,5 miljoonaa ihmistä, joista vain noin puolisen miljoonaa on Dubain emiraatin kansalaisia, loput miljoonat ihmiset ovat ulkomaisia työntekijöitä. Arviolta noin 2,5 miljoonaa tästä ulkomaisesta työvoimasta on Aasiasta mm. Intiasta, Pakistanista, Bangladeshista, Filippiineiltä ja Kiinasta. Länsimaista eniten asukkaita on Britanniasta, noin 100 000. Kaupungin kasvuvauhti on päätä huimaava: vuosituhannen vaihteessa asukkaita oli vain noin miljoona. Kaupungissa ollessamme rakennusprojekteja näkyi siellä täällä ja väestön kasvaessa myös ruuhkat alkavat vähitellen vaivaamaan tätä leveistä ja hyväkuntoisista moottoriteistään tunnettua kaupunkia. 
 
Kasvuvauhdin huomasi myös, kun lähetimme muutaman postikortin Dubaista ja satuimme ostamaan ne ensimmäisestä vastaan tulleesta postikortteja myyvästä kaupasta. Aloimme vasta myöhemmin tutkimaan korttien kuvanäkymiä tarkemmin. Korteissa kuvatussa kaupungin siluetissa näkyi tietenkin 2010 avattu maailman korkein pilvenpiirtäjä Burj Khalifa, mutta lukuisat sen jälkeen rakennetut pilvenpiirtäjät loistivat poissaolollaan. Kortit olivat muutenkin vähän kauhtuneita, eli olimme selvästikin haksahtaneet jonkinlaisen ylijäämävaraston tuotteisiin. Laivalla ystävämme Mikko lohdutti sanoen, että nuo kuvat ovat arvokkaita historiallisia dokumentteja, uusia kuvia voi kuka tahansa aina ottaa. 
 
Pohdin jossain aikaisemmassa kirjoituksessani kultaisen keskitien filosofiaa, eli sitä, kuinka lähestulkoon asiassa kuin asiassa voi olla viisasta välttää äärimmäisyyksiä ja pysyä kohtuudessa. Dubaissa tämä filosofia on jo ajat sitten heitetty romukoppaan. Sen lisäksi, että Dubaissa on tällä hetkellä maailman korkein rakennus, maassa tunnutaan hamuavan kaikkea muutakin suurta ja ennätyksellistä. Dubain keskustan ympäri on rakennettu yli kolme kilometriä pitkä puoliympyrän muotoinen kanava, joka alkaa merestä ja päättyy mereen kaupungin molemmin puolin, ja niinpä se tekee Dubain keskustasta maailman suurimman ihmisen aikaansaaman saaren. Dubaissa on maailman kallein hotelli, Burj al Arab, jota kutsutaan välillä maailman ainoaksi seitsemän tähden hotelliksi. Ilmeisesti maa on halunnut myös valmistaa maailman suurimmat postimerkit, sillä kortteihimme hankitut merkit peittivät ensimmäisen osoiterivinkin, vaikka merkin laittoi sille varatulle paikalle poikittain! Ihme kyllä kauppakeskus Dubai Mall ei ole maailman suurin, mutta aivan riittävän valtava joka tapauksessa tavalliselle ihmiselle. Ja kauppakeskuksen ei tarvitse olla suurin, jos se tarjoilee maailman suurimpia leivoksia. En muista, että olisin koskaan elämässäni jättänyt syömättä loppuun lautaselta jotain, josta pidän, mutta Arton kahvila (kyllä, nimi oli Arto Coffee Shop) toi pöytään niin suuren pistaasipähkinäjälkiruoan, että sitä en kerta kaikkiaan kyennyt syömään loppuun. Olen varma, että siihen oli piilotettu ainakin puoli kiloa sokeria.
 
Ensimmäisenä Dubai-päivänä osallistuimme varustamon järjestämälle retkelle, joka vei meidät katsomaan yllä mainittua seitsemän tähden hotellia ulkoapäin ja myös kuuluisaa palmusaarta, Palm Jumeirahia, eli täyttömaalla merelle tehtyä keinotekoista saarta, jonka jokaisella kiinteistöllä on takapihalla oma yksityinen hiekkaranta. Bussista käsin näistä ihmeellisyyksistä ei paljon nähnyt, mutta retki vei myös Miracle Gardeniin, pyöreään puutarhaan, jonne pääsimme jaloittelemaan puoleksitoista tunniksi. Valtavalle alueelle oli istutettu miljoonia kukkivia kasveja ja leikattuja pensaita, joista oli muotoiltu toinen toistaan ylenpalttisempia kokonaisuuksia. Alueelta löytyi smurffikylä, kukilla peitetty suihkukone, balettitanssijahahmoja valtavissa kukkahameissa, isoja hevosenpäitä ja muotoon leikattu norsu. Suurin osa kukista oli tällä hetkellä eri värisiä miljoonakelloja (eli petunian sukuisia amppelikasveja) ja muita riippapetunioita, mikä teki istutuksista ehkä jossain mielessä yksitoikkoisia, vaikka kauniita olivatkin. Opas kertoi, että kesäksi puutarha suljetaan, sillä vaikka kuinka puutarhasta puhutaan ihmeenä (Miracle) keskellä aavikkoa ja keinokastelua lisättäisiin, on paahde kesäkuukausina liian voimakas ja kukat eivät pysyisi kauniina. Sen sijaan kauneimmillaan puutarha on kuulemma marras-tammikuun välisenä aikana, kun ilma ei ole aivan yhtä paahteinen ja muitakin kukkivia kasveja kuin petunioita voidaan käyttää runsaammin istutuksissa.
 
Toiselle päivälle olimme järjestäneet jälleen omatoimisesti ohjelmaa, kun olimme pari kuukautta sitten ostaneet netistä liput Burj Khalifan Vip Loungeen. Ajattelimme, että sen kerran kun Dubaissa käydään ja maailman korkeimmassa rakennuksessa vieraillaan, niin mennään sitten saman tien niin ylös, kuin tavallisen kuolevaisen on mahdollista päästä. Melko arvokkaalla lipulla olisi päässyt jo kerrokseen 148 asti, mutta halusimme vielä tätä ylemmäs, kerroksiin 152-154, joissa tuo Vip Lounge sijaitsi. Ja tällä kertaa täytyy kyllä myöntää, että lipun hinnan aiheuttama kirpaisu lieveni jo heti kokemuksen alkumetreistä asti. Meidät ohjattiin odottamaan opasta ensin tummasävyiseen rauhalliseen huoneeseen ja kun kaikki kierroksen vieraat olivat saapuneet paikalle, lähdimme kaikkien jonojen ohi yläilmoihin. Ensin hissillä kerrokseen 124, jossa hissin vaihto ja suoraan ylimpään 154. kerrokseen. Jos aivan totta puhutaan, niin kerroksia on vielä tämän jälkeenkin (ylin on 163. kerros), mutta nämä ylimmät kerrokset on varattu talotekniikalle ja toisaalta radio- ja viestintäkäyttöön. 
 
Vip Lounge oli nimensä mukainen rauhallinen, tilava ja viihtyisä tila kolmessa kerroksessa, ja koska vieraita ei ollut paljon, se lisäsi kokemuksen rauhallisuutta ja ainutlaatuisuutta. Näkymät olivat luonnollisesti upeat kaikkiin ilmansuuntiin (kaupunkiin ja merelle päin toki aavistuksen upeammat kuin aavikolle päin) ja henkilökunta ystävällistä ja huomaavaista. Pääsimme myös 152. kerroksen parvekkeelle, jonka yllättävän matalien kaiteiden yli kurkkiessa ihan pikkaisen alkoi huimaamaan. Kokemuksen hintaan sisältyi yksi alkoholijuoma ja sen lisäksi muita virvokkeita ja suolaisia ja makeita paloja noutopöydästä niin paljon kuin kehtasi ottaa. Jokaiselle löytyi myös oma pöytä ja nojatuolit ikkunoiden edestä. Saimme aivan helposti kulumaan sen pari tuntia, joka meille oli varattu tornissa käymiseen. Sisään astuessa meille kyllä sanottiin, että ”viettäkää aikaa niin pitkään kuin haluatte”, mutta siinä vaiheessa, kun huomasimme olevamme viimeiset vieraat cappuccino-kuppiemme kanssa ennen seuraavan ryhmän saapumista, päättelimme lähdön hetken koittaneen. Myös paluumatka alas sujui yhtä jouhevasti kerrosten 148 ja 124 kautta, ensin pakollisten matkamuistomyymälöiden ja sen jälkeen vip-tarra rinnassa hissijonon ohi.
 
Tornin juurella sijaitsevasta Dubai Mallista tarttui jälleen jotain matkamuistoja mukaan, ja vaikka kultainen keskitie olisi edelleen hyvä, niin nyt niitä matkamuistoja ja t-paitoja ja tuliaisia on kertynyt jo sen verran, että meidän piti ostaa ylimääräinen matkalaukkukin paluumatkaa varten. Onneksi risteilykeskuksen Henna sai meille myös järjestettyä tämän lisälaukun lennolle, niin saamme toivottavasti koko laukkuvuoren yhdellä kertaa kotiin, kun matka päättyy. Dubain jälkeen olemme ehtineet jo käydä Omanissakin, mutta kerron siitä seuraavalla kerralla. Nyt nautimme viidestä peräkkäisestä meripäivästä ennen saapumista Jordaniaan. ”Lisäturvallisuusmateriaali” nostettiin jälleen eilen laivaan Omanin edustalla, ja tämä ”materiaali” lienee seurassamme aina Punaiselle merelle asti. 
 
Ai niin, en ehkä pääsekään teatteriin esiintymään. MSC Factor -kisan finaali järjestetään sittenkin Pigalle-loungessa, sillä kaikkien esitysten hiominen teatteriin aikatauluineen ja äänisäätöineen kaikkineen olisi kuulemma ollut liian monimutkaista. No, selitys sekin. Factor-kisan finaalissa huomenna sunnuntai-iltana on kaksi voittajaa, tuomariston ja yleisön äänestämä, ja nämä voittajat pääsevät seuraavana päivänä, maanantai-iltana, esiintymään myös teatteriin. Silloin mukana ovat myös muut laivan kilpailuissa menestyneet, esimerkiksi laivan tanssikilpailuissa voittaneet parit. Katsotaan siis miten käy. Mukava joka tapauksessa päästä esiintymään vielä kolmannenkin kerran, tällä kertaa vuorossa on suomalaista pianomusiikkia. 
 
Sen sijaan tähän blogin lopuksi Stingin ja algerialaisen Cheb Mamin arabialaisia vivahteita sisältävä Desert Rose, johon tutustuin jo lähes kaksikymmentä vuotta sitten. 
 
Sting (feat. Cheb Mami): Desert Rose: https://youtu.be/C3lWwBslWqg

Neljäs perättäinen meripäivä on alkanut, kun matkaamme Omaninlahdella kohti Yhdistyneitä arabiemiirikuntia, ja sen suurinta kaupunkia Dubaita. Tosin jos MSC Poesian seuraavan päämäärän tarkistaa kansainvälisestä laivojen paikannusjärjestelmästä, niin kohteeksi on merkitty ”Armed guards onboard” eli ”aseistettuja vartijoita laivalla”. Tämä herätti aluksi hieman hämmennystä, mutta pienen tutkimisen jälkeen selvisi, että vesillä, joilla tiedetään liikkuneen tai liikkuvan merirosvoaluksia, kyseinen merkintätapa on yleinen ja viestii mahdollisille rikollisjoukoille, että tämä laiva kannattaa jättää rauhaan. Täällä Omaninlahdella ja sen jatkona olevalla Persianlahdella merirosvoja ei ehkä niinkään ole, mutta kun lähdemme täältä jokusen päivän kuluttua kohti Eurooppaa ja käännymme Omanin ja Jemenin etelärannikolle ja sieltä Adeninlahdelle Afrikan sarven tuntumassa, olemme hetken aikaa noilla levottomammilla vesillä. Kuulin muilta laivamatkustajilta ja myös paljon risteilleeltä ystävältäni Timolta Suomesta (Peten Facebookin kautta), että joitakin ohjeita saatetaan antaa tuolloin myös matkustajille, mm. verhot tulee pitää kiinni hytissä ollessa ja 7. kannella oleva ulkokansi voidaan sulkea matkustajilta. Voi myös olla, että laivaan tulee oikeasti aseistettuja vartijoita joksikin ajaksi, mutta matkustajat eivät tule heitä näkemään.
 
Toissailta oli jännittävä omalla kohdallani, kun pääsin esittämään muille matkustajille musiikkia elokuvasta Kananlento laivan MSC Factor -kilpailun semifinaalissa. Kyseinen elokuva on muuten aivan mahtava, olen nähnyt sen monta kertaa ja katsonut sen aina suomeksi dubattuna. Jopa niin monta kertaa, että saatan siteerata elokuvan lauseita omassa elämässäni milloin missäkin tilanteessa (mm. ”olen jumissa”, ”poljetaan niin, että hippulat vinkuu” ja ”naisen kosketus, se myy katsos aina paremmin”). Illan esitystä varten olin laatinut pienen esittelyn kappaleesta, joka sitten kerrottiin jälleen kaikilla laivan kuudella kielellä yleisölle esityksen aluksi, jotta yleisö osaisi kuvitella kohtauksen (lentolaitetta rakentavat kanat) mielessään musiikkia kuunnellessa.
 
Itse esitys meni hyvin, joskin vähän jäi harmittamaan kappaleen huippukohdan soinnun jääminen epäpuhtaaksi, enkä siis pystynyt välittämään sisäistä näkemystäni kappaleesta yleisölle ihan sataprosenttisesti. Kyseinen pianosovitus ei ole aivan helppo, koska siinä on isoja ja nopeita hyppyjä ja siirtymiä, ja osasin aavistaa, että jännityksen keskellä aina jotain sattuu ja tapahtuu. Olin silti tyytyväinen kokonaisuuteen. Kaikkein ihaninta oli, kun jälkeenpäin niin moni ennestäänkin tuntematon kanssamatkustaja tuli kertomaan, miten paljon he olivat pitäneet esityksestä. Vaikka kyse on kilpailusta ja myönnän, että halusin ilman muuta päästä myös jatkoon, niin huomasin, että tämä lämmin palaute, jota sain ihmisiltä, ja ajatus siitä, että olin tuottanut iloa ihmisten elämään, oli kokemuksena kaikkein arvokkainta ja finaalipaikan saaminen sittenkin toissijaista.
 
Finaalipaikkaa joutuikin jännittämään kokonaisen vuorokauden ajan. Illan kuudesta esiintyjästä tuomaristo valitsi kaksi suoraan jatkoon ja yleisö sai äänestää jäljelle jäävistä kandidaateista vielä yhden mukaan. Tuomareiden suosikit selvisivät heti samana iltana, he olivat ruotsalainen Mikael, joka esitti energisen version Beatlesin kappaleesta Get Back, hän lauloi ja soitti samalla kitaraa, ja hollantilainen Case, joka soitti bassoa ja lauloi rockbiisin Mustang Sally. Heillä oli molemmilla taustallaan myös laivan erinomainen bändi, Los Blondies. Yleisön äänestyslaput puolestaan kerättiin pois ja ne laskettiin seuraavaksi illaksi ja tulos kerrottiin 60/70-luvun bileiden aluksi aurinkokannella eilisiltana. Olimme Peten kanssa luonnollisesti jännittämässä siellä muitten mukana ja selvisi, että pääsin jatkoon yleisön antamilla äänillä, ja jälleen niin monet tulivat onnittelemaan, että olin aivan häkeltynyt saamastani huomiosta.
 
Alkuerät ja semifinaalit pidettiin laivan yökerhossa, Pigalle Loungessa, mutta finaali tullaan järjestämään laivan teatterissa isolla lavalla. Minun ja näiden jo mainitsemieni esitysten lisäksi mukaan tulevat ensimmäisestä semifinaalista saksalainen pariskunta, joka tanssii lyhyitä versioita perinteisistä kilpatansseista, ranskalainen mies, joka soittaa saksofonia ja sveitsiläinen mies, joka laulaa ikivihreitä klassikoita, mm. semifinaalissa hän esitti My Way -kappaleen alkuperäisen ranskankielisen version Comme d’habitude. Ranskankielinen versio ei muuten ole samanlainen voimalaulu kuin englanninkielinen Frank Sinatran tunnetuksi tekemä kertomus ”oman tien kulkijasta”. Pikemminkin se on hyvin koskettava kuvaus pitkästä parisuhteesta, jonka laulajaminä on surullinen, koska suhde on muuttunut toistuviksi päivittäisiksi rutiineiksi, vailla varsinaista lämpöä tai edes keskustelua. 
 
Tämä sveitsiläinen Fred on muuten aivan erinomainen laulaja, joka minusta voisi olla taitojensa puolesta yksi laivan teatteriin palkatuista muusikoista. Vähäeleiset, mutta silti huumorintajuiset esitykset yhdistettynä luonnollisen helpon kuuloiseen lauluun menevät väkisinkin selkäytimeen asti. Jos pitäisi veikata voittajaa, niin antaisin ääneni hänelle. 
 
Finaalin ajankohta ei ole vielä tiedossa, mutta se lienee jossain vaiheessa, kun olemme lähteneet Omanista ja olemme matkalla kohti Jordaniaa ja Petraa, tai vaihtoehtoisesti sen jälkeen, kun olemme Suezin kanavassa. Tähän lopuksi vielä tuo Comme d’habitude. 
 
Claude François: Comme d’habitude: https://youtu.be/qjpRSREHX1Y

Ensiksi täytyy pyytää anteeksi kuvien puuttumista edellisistä blogikirjoituksista. Olen tullut siihen johtopäätökseen, että syynä on kanan kirous. Kun jokunen päivä tein päivitystä Singaporesta ja kerroin, kuinka olimme syöneet siellä paikallisessa ravintolassa aterian, jonka yksi ruokalaji oli kokonaisena (mutta paloiteltuna) pöytään kannettu kypsennetty kana. Sen silmätkin tuntuivat seuraavaan ympäristöään. Blogikirjoitusta nettiin ladatessani yritin normaaliin tapaan lisätä kuvia kirjoituksen oheen, mutta sitten tapahtui jotain kummallista. Ensin näytti aivan normaalisti siltä, että kirjoituksessa on kolme kuvaa: yksi, jossa makaan väsyneenä sängyllä, toinen kuva, jossa rentoudun keinussa hiekkarannalla ja kolmas kuva edellä mainitusta kanasta lautasella. Kun sitten julkaisin kirjoituksen nettiin, hiekkarantakuva olikin muuttunut myös kanakuvaksi! (Ja sen alla oli kuitenkin teksti ”rentoutumassa Koh Samuin hiekkarannalla”, joka lisäsi tilanteeseen oman makaaberin vivahteensa.) 
 
Tämän jälkeen vaikka tein mitä tahansa (otin kuvat pois, latasin uudestaan, siirsin uuteen paikkaan kansiossa, jätin kanan kokonaan pois yms. yms.) niin aina se kana vain ilmestyi kuviin kummittelemaan. Sama toistui myös toissapäivänä, kun tein päivitystä Malesiasta. En edes koskenut koko kanakuvaan, vaan yritin lisätä muita kuvia kirjoituksen oheen, mutta heti ensimmäinen muuttui jo ennen julkaisua paistetuksi kanaksi lautasella!! En siis tiedä, saanko lisättyä näihin loppuihin teksteihin kuvia, mutta näette silti kuvia matkasta myös Peten Facebook-päivityksistä (Pete Lassy).
 
Pyydän anteeksi kanalta: en henkilökohtaisesti halunnut sinulle mitään pahaa, ja olit hyvän makuinen, ja arvostan, että annoit elämäsi, jotta me nälkäiset turistit saisimme ruokaa ja ravintoa. Toivon, että elit hyvän elämän ennen pataan päätymistä. En julkaise kuvaasi enää internetissä, vaan kunnioitan muistoasi. Katsotaan sitten Suomeen päästyäni, oletko leppynyt ja annat minun julkaista myös muita kuvia kirjoituksissani.
 
(Ja jos kanan kirous jatkuu, saatan olla yhteydessä myös kotisivukoneen palveluntarjoajaan.) 
 
Euroviisuhuuman yltyessä Suomessa matkamme jatkuu täällä kuuman kostealla Intian valtamerellä. Eilisestä olisimme varmasti saaneet palkinnon kategoriassa ”Paras pintaraapaisu”, kun vietimme päivän Colombossa, Sri Lankan pääkaupungissa. Kiinnityimme laituriin vasta vähän ennen puoltapäivää ja retkemme oli alkamassa klo 14.30, joten aamulla saimme nukkua rauhassa ja käydä aamiaisella rennon aikataulun mukaan. Kävin myös soittamassa pianoa, sillä perjantainen semifinaali lähestyy. Saa nähdä, päättyykö soittotaival kananlentoon, ja jatkuuko kanan kirous. Siis ihan kirjaimellisesti: aion esittää pianosovituksen Kananlento-elokuvan soundtrackilta, Building the Crate, ”Kopan rakentaminen”. Elokuvassa kanat ovat lopulta saaneet tarpeekseen ja uhka rouva Piipun kanapiiraaseen joutumisesta jouduttaa asioita. Tiput muokkaavat kanakopista lentolaitteen, jolla lentävät vapauteen, ja kappaleen määrätietoisuus kertoo hauskalla tavalla juuri tuon ”lentävän laatikon” rakentamisesta. Saa nähdä, uppoaako tarina yleisöön pelkän musiikin välityksellä.
 
Retkemme Colombossa alkoi laivan viereltä, jossa nousimme ilmastoituun bussiin. Lähdimme kiertämään Colombon katuja ja bussi ajoi mukavan hitaasti, osittain liikenteestä johtuen, osittain tarkoituksella, jotta saisimme räpsittyä kuvia bussista käsin. Hyvin pian kävi selväksi, että Colombon kadut ovat täynnä tuktuk-takseja, niitä oli joka paikassa, minne vain silmät käänsi. Aika näppäriltä ne vaikuttivatkin kapeilla kaduilla, mutta en tiedä niiden turvallisuudesta, ainakaan niissä ei taida kovin hääppöisiä turvatyynyjä olla. Toiset suomalaiset, Mikko ja Katri, kertoivat myös myöhemmin, että niiden kuljettajat olivat ahdistavuuteen asti määrätietoisia tyrkyttäessään matkoja jalankulkijoille. Itseänikin ahdistaisi suunnattomasti, jos pelkkä moninkertainen ystävällinen ”kiitos ei” kaikuu kuuroille korville ja joutuisin käytännössä ärtymään kieltäytyessäni kyydistä.
 
Bussikyytimme jatkui läpi eri kaupunginosien, ja näimme sekä pienten basaarien täyttämiä kujia kuin hienompaakin asuinaluetta. Pakolliset valokuvat paikallisista temppeleistä ja moskeijoista saimme näppärästi myös bussin kyydistä, ja jälleen näimme yhden seisovan ja yhden istuvan Buddha-patsaan. Retkeen sisältyi yksi 20 minuutin kuvaustauko Sri Lankan itsenäisyyden kunniaksi rakennetun paviljongin luona, jonka edessä oli myös itsenäisyyden ajan ensimmäisen pääministerin patsas. Colombossa näytti olevan jäljellä melko paljon Britannian siirtomaa-ajan rakennuksia 1900-luvun alusta ja myös vanhempia 1800-luvun puolelta. Ennen Britanniaa maa ehti olla myös Portugalin ja Hollannin vallan alla, ja näidenkin muistumia näimme kaupungilla, muun muassa ”Hollantilaisen sairaalan”. 
 
Runsaan kahden tunnin kiertelyn jälkeen bussi toi meidät takaisin laivalle, ja vaikka meillä olisi ollut vielä vajaa nelisen tuntia aikaa lähteä omatoimisestikin kaupungille, päätimme rentoutua loppuillan laivalla. En silti aavistanut, kuinka rennoksi ilta lopulta päättyi. Ajattelin tuntia ennen illallista ottaa pienet torkut, mutta puolen tunnin unien jälkeen, kun olisi pitänyt alkaa vaihtaa vähän siistimpää paitaa päälle, olin niin puulla päähän lyöty, että päätin jäädä nukkumaan hyttiin. Pete kävi sentään buffetissa haukkaamassa jotain iltapalaa. Tuskin edes huomasin, kun hän palasi hyttiin nukkumaan. Tähän liittyy vielä se, että eilisiltana myös kelloja siirrettiin puolitoista tuntia taaksepäin seuraavan sataman, Dubain, aikaan ja se tarkoitti sitä, että käytännössä olin mennyt nukkumaan jo puoli seitsemältä illalla! Ilmeisesti kuuma ja kostea sää vei lopulta mehut meikäläisestä, vaikka retkikin oli tehty ilmastoidun bussin kyydissä. Nukuin sujuvasti tähän aamuun klo 8 asti. Ihan hirvittää moinen unen määrä, mutta toisaalta nyt on olo virkeä ja hyvä.
 
Kun tuo kana jäi kummittelemaan matkalle, niin valitaan musiikkikin tällä kertaa eläinten näkökulmasta. Oheinen ranskalaisen Francis Cabrelin kappale La Corrida kertoo härkätaistelusta härän näkökulmasta: kuinka härkä muistelee ensin elämäänsä Andalusian niityillä, ja joutuessaan areenalle kuulee hurraa-huudot ja ajattelee, että joku kummallisesti pukeutunut ukko heiluu siellä mukana. Pian totuus paljastuu, ja asetelma näyttäytyy härälle tuskallisen epäreiluna, ja lopulta se vain toivoo, että koko julma näytelmä saataisiin päätökseen kuumalla hiekalla. Tiedän, että Espanjassa on pitkät perinteet härkätaistelujen suhteen ja että sitä pidetään kulttuurisena ja myös taiteellisena pääomana ja aarteena, mutta tällä kertaa haluan silti nostaa esiin myös tämän härän näkökulman asiaan. Kuulin kappaleen Ranskassa jo vaihto-oppilasvuoteni aikana 1995, kun se oli vasta julkaistu, ja ostin koko levynkin tuolloin itselleni. 
 
Francis Cabrel: La Corrida: https://youtu.be/jtssC13qIsM

Kaakkois-Aasian kohteita (Vietnam, Thaimaa, Singapore ja Malesia) on yhdistänyt kuuman kostea sää. Emme laivalla ole muutenkaan juuri viettäneet pitkiä aikoja aurinkokannella, vaan pysyneet mukavissa ilmastoiduissa sisätiloissa. Aamupäivisin olemme välillä osallistuneet elementtien väliseen kisaan tuli-joukkueemme mukana ja silloin ulkoilmassa tulee oltua noin tunnin verran, mutta sen jälkeen onkin yleensä palattava viilentymään sisätiloihin. Ehkä ne matkustajat, jotka kärventävät itseään päivästä toiseen tuntikausia aurinkotuoleilla tottuvat paremmin lämpimään, mutta ainakin minun kohdallani lämpö tuntuu välillä hyvinkin tukalalta. 
 
Esimerkiksi Malesian Penangissa toissapäivänä lähdimme omatoimisesti kävelemään kaupungille, sillä emme olleet varanneet tuolla päivälle varustamon retkeä, ja jo runsaan vartin tallustelun jälkeen hiki valui norona rinnassa ja selässä ja aurinkovoide helmeili iholla kuin saunassa konsanaan. Edes Pete ei ole aivan yhtä hikisäkki kuin minä. Kuin tyhjästä eteen ilmestynyt ilmastoitu Starbucks toimi tuolla kertaa pelastavana keitaana, vaikka muuten emme kyseistä ketjua olekaan suosineet.
 
Ehkä kuumuudesta johtuen muutenkin suosimme Malesian kohteissa sisätiloja ja ilmastoituja busseja. Ennen Penangia (George Townia) vietimme päivän Kuala Lumpurissa. Kuala Lumpur ei ole aivan rannikolla, ja meillä oli varattuna bussikuljetus satamasta Port Klangista keskustaan, ajomatka kesti runsaan tunnin verran. Bussi jätti meidät kaupungin tunnetuimman maamerkin, Petronas Towersin, viereen. Kyseiset kaksoistornit olivat maailman korkeimmat rakennukset vuosina 1998-2003, ennen kuin Taiwanin Taipeihin valmistui vielä korkeampi torni, ja sen jälkeen useat muutkin rakennukset ja tornit ovat jo ohittaneet sen korkeudessa. Koska kaikkea täytyy kuitenkin maailmassa mainostaa, niin tornit pitävät edelleen maailman korkeimman kaksoistornin titteliä. 
 
Muutaman pakollisen ulkokuvan jälkeen vietimme loppupäivän tornin juurella olevassa kauppakeskuksessa (kuinka omaperäistä!), kävimme kahvilla ja lounaalla ja löysinpä parturiliikkeenkin, jossa kävin siistimässä hiukseni. Lounasta söimme korealaisessa ravintolassa ja ruoka oli todella hyvää. Olimme hieman hämmentyneitä, kun pöytään tuotiin monenlaista alkuruokaa, jota emme olleet edes tilanneet, mutta pian ymmärsimme, että ne kuuluivat jokaisen aterian hintaan automaattisesti ja uskalsimme alkaa maistella niitä. Syömäpuikkojen käyttökin alkaa jo sujua paremmin, kun sitä on tullut harjoiteltua matkan varrella parissa paikassa. 
 
Port Klangin ja Kuala Lumpurin jälkeen seuraavana päivänä olimme Malesian toisessa kohteessa, edellä mainitussa Penangin maakunnassa ja sen pääkaupungissa George Townissa. Voi olla, että kaupungista olisi saanut enemmän irti, jos olisi lähtenyt omatoimisen kävelyretken sijasta katsomaan muita kohteita, mutta toisaalta oli silti mukava viettää päivä hieman rennommin ilman ennakkoon asetettua aikataulua. Kaupunkikierrokselta täytyy mainita yksityiskohtana moskeija, jonka ohi kävelimme juuri kun yksi päivän rukouskutsuista kajahti ilmoille minareetista. Olin huomannut jo Singaporessa (jossa kävi samalla lailla), että nuo rukouskutsut ja niiden melodiat ovat omalla tavallaan mielenkiintoisia kuunneltavia. George Townissakin niiden melodiat tuntuivat hieman mollivoittoisilta ja kun siihen liitettiin itämaisia elementtejä ja pitkiä matalia ääniä, niin ymmärrän kyllä niiden rauhoittavan merkityksen ihmisten elämässä, itsekin jäin niitä mielelläni kuuntelemaan. Matkalla on tullut ajateltua, että varmaan jokaisen uskonnon ytimessä on pyrkimys sisäiseen rauhaan ja siihen, että kiireisen, stressaavan ja epävarman maailman vastapainona olisi jotain pysyvää ja yli sukupolvien kestävää perinnettä, ja varmasti uskonnosta haetaan ja löydetään usein myös lohtua. Haitalliseksi uskonto muuttuu, kun tuota ihmisten kaipausta rauhaan aletaan käyttää heidän hallitsemiseensa ja aletaan määritellä, kuka on oikeassa ja kuka väärässä, ja siinä varmasti jokainen uskonto on kantanut historian saatossa kortensa kekoon.
 
Huomenna olemme Sri Lankassa ja kuuma kostea sää jatkuu sielläkin, joten toivon edelleen, että retkellämme käytetyt bussit ovat ilmastoituja. Viime yönä siirsimme kelloja taaksepäin puolitoista tuntia ja nyt olemme siis kaksi ja puoli tuntia Suomen kesäaikaa edellä. Intiassa ja Sri Lankassa ei ole siis haluttu asettaa aikaa tunnin tarkkuudella aikavyöhykkeille. Jokainen maa haluaa erottua tavallaan.
 
Tällä kertaa oli hankala miettiä, minkä kappaleen haluaisin teille esitellä, koska mikään ei noussut suoraan tekstistä, mutta päädyin Kate Bushin Hello Earth -kappaleeseen, sillä se ei ehkä ole monellekaan kovin tuttu. Pidän kappaleesta sen tunnelman ja osittain myös sen outouden vuoksi, se jää erikoisella tavalla mieleen ja herättää ajatuksia. Musiikki pysähtyy kaksi kertaa, kun sen tilalle tuleekin mieskuoron esittämä hymni. Sanatkin ovat aika monitulkintaiset.
 
Kate Bush: Hello Earth:  https://youtu.be/U7QCtPZ3pTg

Irtauduimme tunti sitten laiturista Malesian Penangissa, joka sijaitsee Malakansalmen rannalla Malesian niemimaalla. Kapean Malakansalmen (joka muuten kuuluu maailman vilkkaimpiin meriväyliin) myötä siirrymme Intian valtamerelle, kun matka jatkuu kohti Sri Lankaa. Mutta ennen kuin pääsemme sinne asti tai edes kerron tämänpäiväisestä satamasta, täytyy palata useita päiviä taaksepäin päivittämään kuulumiset matkan varrelta. 
 
Vietnamista lähdön jälkeen vietimme yhden meripäivän ennen saapumista Laem Chabangiin, joka on Thaimaassa Pattayan kupeessa oleva satamakaupunki, ja joka toimi tukikohtana, kun vierailimme Bangkokissa. Olimme varanneet MSC:ltä ”retken”, joka sisälsi vain bussikuljetuksen kaupungin keskustaan, ja siellä meillä oli omatoimiaikaa noin neljä tuntia. Bussikuljetus Bangkokiin kesti noin kaksi tuntia, ja matkalla oli ruuhkiakin, joten kuljetuksen varaaminen laivayhtiön kautta oli kaikkein varminta. Emme halunneet ottaa riskiä, että mahdollinen omatoiminen kuljetus olisikin ollut myöhässä ja laiva olisi lähtenyt eteenpäin ilman meitä. 
 
Täällä Kaakkois-Aasian kierroksella on käynyt selväksi, että naisoletetuille on valtavasti vaatekauppoja, kun taas meille perinteisempään miehiseen makuun tottuneille ei tarjontaa ole aivan samassa määrin. Bangkokissakin löysimme erään korttelin, joka oli täynnä basaareja ja kojuja, joissa oli esillä valtavia määriä erilaisia hameita, mekkoja ja naisten puseroita, hattuja, vöitä, koruja ja huiveja. Löysimme kauppakeskuksen, jossa muutaman neliön kokoisia myymälöitä oli varmasti yli sata kappaletta kolmessa kerroksessa, ja näistä ehkä kaksi tai kolme myi selvästi myös miesten vaatteita. Voiko olla niin, että tämä kertoo myös perinteisen miesten pukeutumisen mielikuvituksettomuudesta ja yksitoikkoisuudesta?
 
Täytyy myöntää, että tällä maailmansivulla myytävänä olevien vaatteiden määrä alkaa jo hirvittää, ja väistämättä mieleen nousee, että nykynuoret ovat aivan oikeassa, kun he etsivät yhä enenevässä määrin päälle puettavaa käytettyjen vaatteiden myymälöistä ja luovat sitä kautta omaa persoonallista tyyliään pikamuodin sijaan. Kun vielä itse osaisi tempautua mukaan tähän trendiin. Vaateteollisuus on yksi maailmaa ja luontoa eniten kuormittavista teollisuudenaloista. Tällä matkalla olen silti sortunut ostamaan jos jonkinlaista (uutta) kenkää ja paitaa, ja puolustuksekseni voin lähinnä mainita, että olen pyrkinyt mahdollisuuksien mukaan ostamaan joko paikallista käsityötä ja lähellä valmistettuja tuotteita tai toisaalta muuten tunnustelemaan kankaan laatua ja kestävyyttä, jotta vaatteita tulisi pidettyä mahdollisimman pitkään.
 
Bangkokin vierailu oli sen verran lyhyt, että kaupungista oli hankala muodostaa läheskään kattavaa kuvaa. Seuraavana päivänä olimme jo aamulla perillä Thaimaan toisessa kohteessa Koh Samuin saarella, jossa meidät siirrettiin rantaan ja päivän retkille tendereillä eli yhteysaluksilla MSC Poesian jäädessä ankkuriin kauemmas rannasta. Tällä kertaa olimme päättäneet sijoittaa rentoutumiseen ja valinneet retken, joka vei meidät saaren toiselle puolelle luksusresorttiin hiekkarannalle pötköttelemään. Matka kesti vain puolisen tuntia, minkä jälkeen pääsimme kellahtamaan palmujen alle lämpimän, mutta virkistävän tuulen hellittäviksi. Jonkin aikaa loikoiltuamme (ja taisimme jonkun mojiton tai muun drinkinkin siinä nauttia) pääsimme meren rantaan katetun pöydän ääreen syömään maukkaan lounaan. Päivän retki tuli todella tarpeeseen, sillä vaikka tällä maailmanympärimatkalla on luonnollisesti hienoa tutustua eri maiden ihmisiin ja kulttuuriin, niin välillä on vain taivaallista kuunnella aaltojen murtuvan hiekkarantaan, mennä polskuttelemaan lämpimään mereen ja antaa ajatusten vaeltaa tuulen mukana vailla päämäärää. Rannalta palatessamme olimme sen verran rentoutuneita, että edes parin sadan metrin jono yhteysaluksille ja takaisin laivalle ei saanut tunnelmaa lopahtamaan.
 
Thaimaan jälkeen välissä oli jälleen yksi meripäivä, jonka jälkeen saavuimme Singaporeen. Jälleen heräsimme aikaisin ja lähdimme koko päivän retkelle, jossa tutustuimme Singaporeen monelta eri kantilta. Matka vei meidät Chinatownin ja Little Indian ruuhkaisille kauppakujille ja toisaalta Aasian kulttuurien museoon, jossa suurimman vaikutuksen tekivät esineet, jotka oli nostettu esiin 1200 vuotta sitten uponneesta kauppalaivasta. Indonesialaiset kalastajat olivat sattumalta löytäneet laivan noin kolmekymmentä vuotta sitten, ja sen ruumasta löytyi tuhansia priimakunnossa olevia astioita, jotka olivat peräisin Kiinasta ja kertoivat 800-luvun teollisesta astiatuotannosta. Kiina on siis jo yli tuhat vuotta sitten ollut Aasian johtavia ”teollisuusmaita”, vaikkakin työkalut ja työtavat ovat olleet tietenkin erilaisia. Ehkä ympäristöystävällisempiä? 
 
Retkeen sisältyi lounas paikallisessa ravintolassa, ja sekin oli todellinen kulttuurikokemus, kun maistelimme pöytään tuotuja toinen toistaan erikoisempia herkkuja, jotka oli laitettu kauniisti esille. Tai aivan varma ei voi olla sen kanan estetiikasta, joka tuotiin pöytään päineen kaikkineen kypsennettynä ja jonka silmät tuntuivat katsovan taaksepäin: ”Tässä minä olen paloiteltuna, syökää nyt, hyvät ihmiset…” Hieman lisähaastetta toi myös se, että pöytään oli katettu vain syömäpuikot, mutta luovasti niitä käyttämällä selvitimme myös isommat tofupalat ja saimme lopulta napsittua hyppysiimme myös pakoilevat valkosipulinkynnet. 
 
Päivän päätteeksi kävimme Singaporen kasvitieteellisessä puutarhassa, ja tarkemmin ottaen sen yhdessä kuuluisimmista osioista, orkideapuutarhassa, jossa on yli tuhat orkidealajia ja niiden lisäksi vielä yli kaksi tuhatta hybridiä, risteytystä. Kun opas kertoi, että olimme menossa orkideapuutarhaan, niin ensimmäisenä minulle tuli mieleen, että menemme varmaan johonkin kasvihuoneeseen, johon orkideoja on kerätty suotuisten olosuhteiden alle. Vasta paikan päällä päästyämme mieleeni juolahti, että mehän olemme melkein päiväntasaajalla ja kaupungissa, jossa sää on samanlainen ympäri vuoden päivästä päivään: ei täällä mitään kasvihuoneita tarvita, kun koko paikka on itsessään yksi suuri kasvihuone. Huomasin silti olevani väärässä, puutarhassa oli kuin olikin kasvihuone, mutta päinvastoin kuin pohjoisessa, Singaporessa oli täytynyt tehdä viilennetty kasvihuone lauhkean alueen orkideoille. 
 
Päivän retken aikana opas kertoi paljon Singaporen historiasta, politiikasta ja nykytilanteesta. Singapore on ilmeisesti yksi harvoja paikkoja maailmassa, jossa siirtomaa-aikaa ei muistella pahalla vaan pikemminkin Britannian siirtomaa-ajan rakennuksia ja muistoa vaalitaan kulttuuriaarteina. Osittain tämä johtunee siitä, että Singapore on jo vuosisatoja ollut tärkeä kaupan keskus, sijaitseehan se hyvällä paikalla Intian ja Kiinan (ja myöhemminkin Euroopan ja Kaakkois-Aaasian) välisen merireitin varrella. Britannian siirtomaa-aikana 1800-luvun alusta lähtien maa pystyi kehittymään ja lukuun ottamatta toista maailmansotaa ja Japanin runsaat kolme vuotta kestänyttä miehitysaikaa maa ei ole kärsinyt sodista tai levottomuuksista. Oppaan puheista kuulsi hyvin läpi, kuinka singaporelaiset suhtautuvat kaikkeen kohtaamaansa kaupankäynnin kokemuksen opettamalla käytännöllisyydellä. Esimerkiksi edellä mainitun Japanin miehitysajan (ja terrorin) muistot pyyhittiin nopeasti pois ja jo hyvin pian sodan jälkeen japanilaiset yritykset suorastaan kutsuttiin maahan perustamaan konttoreitaan ja toimipisteitään. Oppaan sanoin: ”Kaikki on anteeksi annettu.” Toisaalta kaupankäynnin ja ehkä myös Euroopasta tietyllä tavalla poikkeavien arvojen erilaisuuden huomasi myös, kun opas kertoi, että maassa on neljän miljoonan singaporelaisen lisäksi noin 1,6 miljoonaa siirtotyöläistä, jotka ovat maassa kaksivuotisten määräaikaisten työlupien turvin, mutta joiden on hyvin vaikea saada maan kansalaisuutta esimerkiksi ilman korkeakoulututkintoa tai muuta maan havittelemaa erityisosaamista. Saatan olla väärässä, mutta ehkä Singaporessa ihmisarvo on enemmän kiinni yksilön tuottavuudesta ja ahkeruudesta, kuin olemassaolosta itsestään. 
 
Onneksi nyt on vuorossa kaksi peräkkäistä meripäivää ennen saapumista Sri Lankaan. Ennen sinne saapumista ajattelin kirjoittaa vielä Malesiastakin, niin saataisiin tämä blogikin jälleen ”ajan tasalle” :) 
 
Loppuun kuitenkin kappale, joka yllätyksekseni esitettiin laivan teatterissa noin viikko sitten ja joka on yhden kaikkien aikojen lempielokuvani soundtrackilta. Kappale ei ole mitenkään erityisen tunnettu, ja siksi oli erikoista kuulla se täällä. Elokuva on Ang Leen ohjaama Hiipivä tiikeri, piilotettu lohikäärme (Crouching Tiger, Hidden Dragon). Moni voi pitää sitä vain yhtenä tylsänä kiinalaisena elokuvana, jossa hypitään yliluonnollisia pomppuja bambumetsän latvoissa ja taistellaan vähän väliä meluisasti, mutta minulle elokuva on hienovarainen kuvaus täyttymättömästä rakkaudesta ja harkitsemattomien valintojen seurauksista. Elokuvassa tiivistyy se, kuinka tärkeää (ja hyvin vaikeaa) on nähdä ympärillään olemassa olevaa hyvää, kun ihmismieli haluaa koko ajan enemmän.
 
Laivalla kappale esitettiin englanniksi, kuten oheisella videollakin. Elokuvassa kappale kuullaan lopputekstien taustalla mandariinikiinaksi. Säveltäjä Tan Dun, esittäjä Coco Lee.
 
https://youtu.be/2wQVkWTJVAE

Hello, Vietnam! Hongkongin jälkeen vietimme yhden meripäivän ennen saapumista Vietnamiin. Japanissa ja Koreassa olin tarvinnut välillä jo pitkähihaista paitaa päällä, Hongkongissa oli mukavan leppoisa kesäkeli, mutta yhden meripäivän aikana sää ehti muuttua jälleen helteiseksi, ja Vietnamissa oli jälleen todella kuuma. Kuumuuteenkin tosin tottuu vähitellen. Vietimme kolme peräkkäistä päivää eri satamissa ja aikataulu oli aika hektinen retkien kanssa. Täytyy ihan miettiä, mitä näimme missäkin, ja siinä mielessä näitä onkin hyvä kirjoittaa ylös, niin voi palata sitten tapahtumiin vuosienkin päästä.
 
Ensimmäinen satama oli Keski-Vietnamissa sijaitseva Da Nang, joka on suuri yli miljoonan asukkaan kaupunki, mutta Vietnamin mittakaavassa silti pieni paikka, kun koko maassa asuu vähän yli 100 miljoonaa ihmistä. Da Nang on myös Vietnamin merkittävimpiä rahtisatamia ja sen huomasi paikan päällä konttien määrästä ja siitä, että satama-alueella ei saanut edes kävellä omatoimisesti vaan laivalta piti siirtyä sataman ulkoporteille busseilla. Meillä oli jälleen sigthseeing-retki varattuna, ja lähdimme aamutuimaan liikkeelle. Retkioppaamme Dao osasi kertoa kattavasti maan kulttuurista ja nähtävyyksistä, ja opetti meille myös muutaman fraasin vietnamiksi, mutta saa nähdä, muistanko enää mitään, kun palaan Suomeen.
 
Jostain syystä Vietnamista jäi erityisesti mieleen buddhalaiset temppelit: vierailimme joka satamassa yhdessä tällaisessa, ja Da Nangissa oli yksi korkeimmista Buddha-patsaista, 67 metriä korkea. Vaikka olimme käyneet jo Japanissa ja Koreassa erilaisissa temppeleissä (Japanissa šintolaisissa ja Koreassa buddhalaisessa), niin Vietnamin temppelit tekivät isomman vaikutuksen. Yksi merkittävä syy tähän saattaa olla se, että Vietnamissa oli tilaa liikkua, kun väkeä ei ollut tungokseen asti, sai katsella rauhassa rakennuksia ja patsaita ja pysähtyä myös omien ajatustensa ääreen. Kun olin erään buddhalaisen temppelin sisällä Buddhan patsaan edessä, se tuntui katsovan minua ylhäältä kovin lempeästi, enkä ihmetellyt, että ihmiset saavat nykymaailman kiireen keskellä lohtua ja voimia tällaisesta mahdollisuudesta rauhoittua hetkeksi hiljaisessa ja kauniissa ympäristössä. Buddhalaisuuteen liittyy tietenkin paljon muutakin, ja yhtenä retkipäivänä toinen opas kertoi meille hieman buddhalaisuuden eri suuntauksista, mutta silti tällaisena perustavisluterilaisenakin onnistuin aistimaan jotain näiden temppelien ”pyhyydestä”. Pysähtyminen ja nykyhetken huomaaminen ja erityisesti sen hyväksyminen sellaisena kuin se on, märehtimättä menneisyyttä tai liikaa huolehtimatta huomisesta, on yksi buddhalaisuuden ja yleisesti meditaation kulmakivistä, ja olisi varmaan terveellistä meille kaikille uskontoon tai aatemaailmaan katsomatta. 
 
Toisaalta veljeni on aina sanonut, että kultainen keskitie on kaikkein paras ja sitä voi soveltaa ihan kaikkeen. Historiaa ei siis saa unohtaa (vaikka sitä ei märehtisikään) ja tulevaisuutta on hyvä suunnitella (vaikka siitä ei ottaisi liikaa stressiä). Että tällainen keittiöfilosofia tähän väliin :D
 
Da Nangin muita nähtävyyksiä oli kaupungin pitkä hiekkaranta, jossa näimme erilaisia kalastusaluksia pienistä sympaattisista soutuveneistä isompiin laivoihin, näyttävä keltainen lohikäärmesilta, josta on kuulemma tullut kaupungin maamerkki, ja ruuhkainen ja vilkas kauppahalli, jonka myyntitiskit oli ladattu niin täyteen ruokaa, vaatteita, kenkiä ja muita tavaroita, että saatoin vain ihmetellä, miten väliin mahtui enää edes kulkemaan. Kun palasimme kierrokselta, kuuntelimme bussin kaiuttimista yhden kappaleen, jonka opas halusi meille esitellä, Hello Vietnam, jonka esittäjä on Quynh Anh. Laulun kertoja on pakolaiseksi lähtenyt tyttö, joka on kasvanut aikuiseksi muualla, ja toivoo laulussa saavansa tietää enemmän juuristaan ja muistuttaa myös siitä, että Vietnam on muutakin kuin Vietnamin sota ja sen seuraukset. Hyvin koskettava laulu, jonka voitte kuunnella linkin kautta tämän blogikirjoituksen lopussa. 
 
Itse en ollut ajatellut Vietnamia lähtökohtaisestikaan pelkän sotahistorian kautta, vaan tiesin, että maassa on paljon kauniita maisemia ja vuoria ja toisaalta pitkiä hiekkarantoja ja sademetsää. Se, mitä en tiennyt oli esimerkiksi mopojen, skoottereiden ja moottoripyörien määrä. Niitä oli valtavasti. Esimerkiksi Saigonissa (viralliselta nimeltään Ho Chi Minh City, mutta josta paikallisetkin käyttävät ranskalaisten sille 1800-luvulla antamaa nimeä Saigon) on kuulemma yli 10 miljoonaa ihmistä ja heistä yhdeksällä miljoonalla on vähintään yksi kaksipyöräinen. Mopoja näkyikin katukuvassa joka puolella, mutta toisaalta ne ovat varmasti myös paljon näppärämpiä eivätkä juutu niin herkästi ruuhkaan kuin autot. Välillä nelihenkiset perheetkin kulkivat kätevästi moottoripyörällä. Pikkuiset olivat isän tai äidin edessä ja oppivat siis jo pienestä pitäen maan liikennekulttuurin.
 
Toinen kaupunki, jossa kävimme oli Nha Trang, Da Nangista etelään. Siellä ei ollut tarpeeksi syvää satamaa MSC Poesialle, joten meidät siirrettiin yhteysaluksilla (tendereillä) rantaan. Yhteysaluksina käytetään tällaisissa tapauksissa laivan omia pelastusveneitä, ja mielenkiintoista päästä näkemään nekin, vaikka tietenkin siirtymiin kuluu vähän enemmän aikaa. Temppelivierailun lisäksi vierailimme alueella, jossa erilaiset käsityöläiset esittelivät taitojaan ja tuotteitaan, kauniin puutarhan katveessa. Oli mielenkiintoista ymmärtää ja nähdä ihmisiä, jotka oikeasti tekevät esimerkiksi niitä rottinkikalusteita, joita me sitten Suomessa ostamme parvekkeillemme ja terasseillemme. 
 
Kolmantena päivänä olimme jo päässeet Etelä-Vietnamiin ja Saigoniin. Kaupunki ei ole aivan rannikolla, vaan sinne on satamasta vajaan parin tunnin bussimatka. Kaikki olivat pelotelleet, kuinka kaoottinen Saigon olisi ruuhkaisine katuineen ja valtavine ihmismäärineen, mutta meistä Peten kanssa se näytti oikeastaan hyvinkin, jos ei nyt rauhalliselta, niin kiinnostavalta paikalta, ja meistä liikenne ei ollut juuri kaoottisempaa kuin mitä muissa suurkaupungeissa olemme jo nähneet. Meitä ilahdutti viihtyisien kahviloiden ja ravintoloiden suuri määrä ja ajattelimme, että kyllä siellä voisi hyvinkin käydä vielä uudestaankin joskus. Päivän aikana näimme jälleen yhden temppelin, kävimme retkeen kuuluvalla oikein maukkaalla lounaalla paikallisessa buffet-ravintolassa ja tutustuimme vielä yhteen valtavaan kauppahalliin. Näimme mahtipontisen ja näyttävän, mutta samalla tässä omassa mahtipontisuudessaan maan kommunistisesta valtapuolueesta muistuttavan Itsenäisyyden palatsin, lisäksi näimme pari rakennusta Ranskan siirtomaa-ajalta (kun aluetta kutsuttiin Ranskan Indokiinaksi): katedraalin ja postitoimiston, jotka olivat säilyneet 1800-luvulta tähän päivään.
 
Oppaamme Saigonissa kertoi, että kaupunki on parhaillaan kovan muutoksen keskellä ja uutta rakennetaan kovaa vauhtia ja että jos tulisimme esimerkiksi muutaman vuoden päästä uudestaan, emme enää tuntisi kaupunkia entisekseen. Ehkä näin onkin. Jos tulisin vielä tulevaisuudessa uudelleen Vietnamiin, haluaisin nähdä Pohjois-Vietnamin maisemia, kuuluisan Halonginlahden, jossa saaret nousevat merestä pystysuorina jyrkänteinä ja toisaalta maaseudun porrastettuja riisinviljelymaisemia. 
 
Nyt vietämme jälleen yhtä meripäivää. Tämä päivä on mennyt täysin hytissä pötkötellen, sillä eilen meillä oli toisen suomalaisen pariskunnan kanssa myöhään yöhön venyneet vaalitulosvalvojaiset (eli hyttibileet). Seurasimme netin kautta Ylen vaalilähetystä Mikon ja Katrin hytissä skumpan ja suolapalojen kera jälkiruokia unohtamatta. Suuri kiitos Mikolle ja Katrille. On ollut vilpitön ilo saada tutustua teihin tämän matkan aikana!
 
Huomenna saavumme Bangkokin satamakaupunkiin ja meillä on bussikuljetus keskustaan, ja pääsemme tutustumaan kaupunkiin omatoimisesti.
 
Quynh Anh: Hello Vietnam: https://youtu.be/WwOY1o16T4s
​