Kohti teatteria

Neljäs perättäinen meripäivä on alkanut, kun matkaamme Omaninlahdella kohti Yhdistyneitä arabiemiirikuntia, ja sen suurinta kaupunkia Dubaita. Tosin jos MSC Poesian seuraavan päämäärän tarkistaa kansainvälisestä laivojen paikannusjärjestelmästä, niin kohteeksi on merkitty ”Armed guards onboard” eli ”aseistettuja vartijoita laivalla”. Tämä herätti aluksi hieman hämmennystä, mutta pienen tutkimisen jälkeen selvisi, että vesillä, joilla tiedetään liikkuneen tai liikkuvan merirosvoaluksia, kyseinen merkintätapa on yleinen ja viestii mahdollisille rikollisjoukoille, että tämä laiva kannattaa jättää rauhaan. Täällä Omaninlahdella ja sen jatkona olevalla Persianlahdella merirosvoja ei ehkä niinkään ole, mutta kun lähdemme täältä jokusen päivän kuluttua kohti Eurooppaa ja käännymme Omanin ja Jemenin etelärannikolle ja sieltä Adeninlahdelle Afrikan sarven tuntumassa, olemme hetken aikaa noilla levottomammilla vesillä. Kuulin muilta laivamatkustajilta ja myös paljon risteilleeltä ystävältäni Timolta Suomesta (Peten Facebookin kautta), että joitakin ohjeita saatetaan antaa tuolloin myös matkustajille, mm. verhot tulee pitää kiinni hytissä ollessa ja 7. kannella oleva ulkokansi voidaan sulkea matkustajilta. Voi myös olla, että laivaan tulee oikeasti aseistettuja vartijoita joksikin ajaksi, mutta matkustajat eivät tule heitä näkemään.
 
Toissailta oli jännittävä omalla kohdallani, kun pääsin esittämään muille matkustajille musiikkia elokuvasta Kananlento laivan MSC Factor -kilpailun semifinaalissa. Kyseinen elokuva on muuten aivan mahtava, olen nähnyt sen monta kertaa ja katsonut sen aina suomeksi dubattuna. Jopa niin monta kertaa, että saatan siteerata elokuvan lauseita omassa elämässäni milloin missäkin tilanteessa (mm. ”olen jumissa”, ”poljetaan niin, että hippulat vinkuu” ja ”naisen kosketus, se myy katsos aina paremmin”). Illan esitystä varten olin laatinut pienen esittelyn kappaleesta, joka sitten kerrottiin jälleen kaikilla laivan kuudella kielellä yleisölle esityksen aluksi, jotta yleisö osaisi kuvitella kohtauksen (lentolaitetta rakentavat kanat) mielessään musiikkia kuunnellessa.
 
Itse esitys meni hyvin, joskin vähän jäi harmittamaan kappaleen huippukohdan soinnun jääminen epäpuhtaaksi, enkä siis pystynyt välittämään sisäistä näkemystäni kappaleesta yleisölle ihan sataprosenttisesti. Kyseinen pianosovitus ei ole aivan helppo, koska siinä on isoja ja nopeita hyppyjä ja siirtymiä, ja osasin aavistaa, että jännityksen keskellä aina jotain sattuu ja tapahtuu. Olin silti tyytyväinen kokonaisuuteen. Kaikkein ihaninta oli, kun jälkeenpäin niin moni ennestäänkin tuntematon kanssamatkustaja tuli kertomaan, miten paljon he olivat pitäneet esityksestä. Vaikka kyse on kilpailusta ja myönnän, että halusin ilman muuta päästä myös jatkoon, niin huomasin, että tämä lämmin palaute, jota sain ihmisiltä, ja ajatus siitä, että olin tuottanut iloa ihmisten elämään, oli kokemuksena kaikkein arvokkainta ja finaalipaikan saaminen sittenkin toissijaista.
 
Finaalipaikkaa joutuikin jännittämään kokonaisen vuorokauden ajan. Illan kuudesta esiintyjästä tuomaristo valitsi kaksi suoraan jatkoon ja yleisö sai äänestää jäljelle jäävistä kandidaateista vielä yhden mukaan. Tuomareiden suosikit selvisivät heti samana iltana, he olivat ruotsalainen Mikael, joka esitti energisen version Beatlesin kappaleesta Get Back, hän lauloi ja soitti samalla kitaraa, ja hollantilainen Case, joka soitti bassoa ja lauloi rockbiisin Mustang Sally. Heillä oli molemmilla taustallaan myös laivan erinomainen bändi, Los Blondies. Yleisön äänestyslaput puolestaan kerättiin pois ja ne laskettiin seuraavaksi illaksi ja tulos kerrottiin 60/70-luvun bileiden aluksi aurinkokannella eilisiltana. Olimme Peten kanssa luonnollisesti jännittämässä siellä muitten mukana ja selvisi, että pääsin jatkoon yleisön antamilla äänillä, ja jälleen niin monet tulivat onnittelemaan, että olin aivan häkeltynyt saamastani huomiosta.
 
Alkuerät ja semifinaalit pidettiin laivan yökerhossa, Pigalle Loungessa, mutta finaali tullaan järjestämään laivan teatterissa isolla lavalla. Minun ja näiden jo mainitsemieni esitysten lisäksi mukaan tulevat ensimmäisestä semifinaalista saksalainen pariskunta, joka tanssii lyhyitä versioita perinteisistä kilpatansseista, ranskalainen mies, joka soittaa saksofonia ja sveitsiläinen mies, joka laulaa ikivihreitä klassikoita, mm. semifinaalissa hän esitti My Way -kappaleen alkuperäisen ranskankielisen version Comme d’habitude. Ranskankielinen versio ei muuten ole samanlainen voimalaulu kuin englanninkielinen Frank Sinatran tunnetuksi tekemä kertomus ”oman tien kulkijasta”. Pikemminkin se on hyvin koskettava kuvaus pitkästä parisuhteesta, jonka laulajaminä on surullinen, koska suhde on muuttunut toistuviksi päivittäisiksi rutiineiksi, vailla varsinaista lämpöä tai edes keskustelua. 
 
Tämä sveitsiläinen Fred on muuten aivan erinomainen laulaja, joka minusta voisi olla taitojensa puolesta yksi laivan teatteriin palkatuista muusikoista. Vähäeleiset, mutta silti huumorintajuiset esitykset yhdistettynä luonnollisen helpon kuuloiseen lauluun menevät väkisinkin selkäytimeen asti. Jos pitäisi veikata voittajaa, niin antaisin ääneni hänelle. 
 
Finaalin ajankohta ei ole vielä tiedossa, mutta se lienee jossain vaiheessa, kun olemme lähteneet Omanista ja olemme matkalla kohti Jordaniaa ja Petraa, tai vaihtoehtoisesti sen jälkeen, kun olemme Suezin kanavassa. Tähän lopuksi vielä tuo Comme d’habitude. 
 
Claude François: Comme d’habitude: https://youtu.be/qjpRSREHX1Y