Lupailin aikaisemmin, että kerron blogissa tulevista vierailuista Costa Ricassa, Nicaraguassa ja Guatemalassa. Costa Ricasta olikin jo juttua edellisessä kirjoituksessa. Nicaraguasta ei sen sijaan ole liiemmälti sanottavaa, sillä laiva hurautti koko maan ohi pysähtymättä, ja saimme tietää asiasta pari päivää ennen suunniteltua saapumista. Ilmeisesti maan sivuuttaminen liittyi Nicaraguan koronatilanteeseen, tai siihen, että sinne ei haluttu ylimääräisiä ihmisiä risteilylaivoilta, jotka olisivat voineet vaikuttaa koronatilanteeseen. Vaikka olisi ollut mukava vertailla tätäkin maata muihin Väli-Amerikan maihin, niin meitä ei Peten kanssa loppujen lopuksi paljon harmittanut, että saimme jälleen yhden mukavan meripäivän lisää.
 
Guatemalassa kävimme toissa päivänä ja tällä kertaa meillä oli mielenkiintoinen koko päivän retki, lähdimme laivalta liikkeelle klo 9 ja palasimme laivaan klo 18. Jo laivan parvekkeelta bongasimme kauempana siintävän tulivuoren, ja bussissa retkioppaamme kertoi, että kyseessä onkin maan ja koko Väli-Amerikan aktiivisin tulivuori, Volcan de Fuego, ”Tulen vuori”, joka aiheuttaa ongelmia säännöllisin väliajoin, todellinen ”troublemaker”, hänen sanojensa mukaan. Tulivuori tuprauttaa säännöllisesti huipultaan savuja, ja isompiakin purkauksia tapahtuu silloin tällöin, ja alapuoliset kylät ovat siksi jatkuvassa vaarassa. Vaikka tulivuoren tilaa seurataan myös viranomaisvoimin, niin oppaan mukaan harvalla guatemalalaisella kodilla on kiinnostusta seurata virallisia tiedotuskanavia, ja hänen mukaansa suuren purkauksen sattuessa käytännössä monet paikalliset asukkaat ovat siksi entistäkin suuremmassa vaarassa. Myös bussimatkan aikana huipulta pöllähti ilmoille isompi savupilvi, jonka saimme kuvattua bussin ikkunasta. Jälleen pääsimme todistamaan luonnon kauneutta ja vaarallisuutta.
 
Matalalta rannikkokaistaleelta nousimme bussilla hiljalleen yli 1500 metrin korkeuteen, jossa oli ensimmäinen pysähdyspaikkamme, Finca de Colombia -niminen kahviplantaasi. Nousu tapahtui todella kuin varkain, sillä vasta paikan päällä opas kertoi, millä korkeudella olemme, ja aloin ajatella, että olemme korkeammalla kuin mihin Suomessa voi edes päästä (Halti-tunturin Suomen puoleinen huippu on 1300 m ja rapiat). Jotain olisi voinut tietenkin päätellä siitä, että korvat menivät lukkoon useita kertoja bussimatkan aikana. Ylempänä rinteillä ilmasto oli paljon miellyttävämpi kuin auringon paahtamalla rannikolla, joten en ihmettele että ihmiset haluavat mieluummin asua siellä, tulivuorten uhasta huolimatta. Kahviplantaasin koko oli noin 14 hehtaaria, ja se oli Espanjasta tulleen perheen perustama jo melkein sata vuotta sitten. Paikallinen työntekijä toimi oppaana ja kertoi meille kahvinviljelystä. Kahvista puhutaan kuin ihmisistä: pensaille istutetaan korkeampia varjostuskasveja, jotta kahvi voi ”rentoutua” varjossa. Rento pensas, hyvä kahvi. Lisäksi kahvilla on yhtä pitkä raskausaika kuin ihmisellä: pensas kukkii keväällä ja vuodenvaihteen tienoilla, noin yhdeksän kuukautta kukkimisen jälkeen, marjat ovat valmiita poimittavaksi. Samasta pensaasta marjoja joudutaan poimimaan käsin 2-3 kertaa, sillä samassakaan oksassa olevat marjat eivät kypsy kaikki samanaikaisesti. Plantaasilla on Arabica-kahvin eri lajikkeita, esim. Bourbon, Pink Bourbon ja Caturra. Näistä lajikkeista Caturra tuottaa suuren sadon melko hyvää kahvia ja Bourbon tuottaa pienemmän sadon, mutta erittäin hyvää kahvia, joten yhdistämällä eri lajikkeita viljelijöiden on mahdollista tuottaa riittävää laatua riittävässä määrin. Pelkkä kahvintuotanto ei kuitenkaan kuulemma ole mikään kultakaivos, joten perheyhtiöllä oli myös ohessa pari ravintolaa, majoitustoimintaa, uimakoulu ja muitakin bisneksiä. Plantaasi työllistää vuosittain noin 100 henkilöä. Wikipedian mukaan alueen Arabica-kahvi kuuluu maailmanlaajuisestikin kaikkein arvostetuimpiin kahveihin, ja toden totta: kun saimme paikallista kahvia maisteltavaksi, siihen ei todella tarvinnut lisätä maitoa maun pehmentämiseksi, se oli todella hyvää mustanakin. 
 
Jatkoimme kahviplantaasilta pienemmällä bussilla viereiseen (La) Antiguan kaupunkiin, jonka historiallinen keskusta on Unescon maailmanperintökohde. Kyseinen kaupunki oli yli 200 vuoden ajan Espanjan hallitsemien Väli-Amerikan alueiden pääkaupunki, 1770-luvulle asti. Tuolloin maanjäristys tuhosi silloisen kaupungin, ja nyt näkemämme rakennukset ovat siis korkeintaan runsaat parisataa vuotta vanhoja. Kaupungin yksikerroksiset värikkäät talot olivat viehättäviä, monissa taloissa oli kauniita kaltereilla suojattuja kulmaikkunoita, joiden ääreen oli istutettu tuoksupelargonioita pitämään hyönteisiä loitolla. Hetken kaupunkia kierrettyämme söimme lounaan paikallisessa ravintolassa, ja retki päättyi vierailuun kaupungissa sijaitsevaan Jade-museoon. Tämäkin käynti oli hyvin opettavainen. Saimme kuulla, että korukivenä käytettyä jadea löytyy pääasiassa kolmesta paikasta maailmassa: Guatemalasta, Myanmarista (josta kaikki Kiinan jadekivet on tuotu) ja Venäjän Siperiasta. Amerikkalainen arkeologi Mary Lou Ridinger oli henkilökohtaisesti kertomassa meille yli 40-vuotisesta urastaan jadekivien parissa. Hän oli miehensä kanssa löytänyt uudestaan jaden lähteet Guatemalassa, joiden sijainti oli vuosituhansien kuluessa unohtunut paikallisilta. Kukaan ei tiennyt, mistä muinainen Maya-kulttuuri oli löytänyt jadekivet koruihinsa ja kuolinnaamioihinsa, ja kun Ridinger oli luonnontieteellisen tietämyksensä perusteella arvellut, että Guatemala oli todennäköisin lähde, hänelle oli naureskeltu uran alkuvaiheessa. Nykyään häntä arvostetaan maassa paljon, ja mm. vuonna 2003 alussa hänen elämäntyöstään julkaistiin artikkeli myös National Geographic -lehdessä.
 
Paluumatkalla opas kertoi vielä Guatemalasta yleisesti. Hän kertoi paikallisista juhlapyhistä ja miten niitä vietetään, esimerkiksi kuolleiden päivän vietto poikkeaa paljon vastaavasta päivästä Meksikossa. Opas myönsi suoraan, että korruptio ja väkivalta ovat valitettavia ongelmia maassa, mutta osasi omalla aurinkoisuudellaan välittämään silti kuvan maasta, joka on ehdottomasti tutustumisen arvoinen. Itselleni päällimmäisenä mieleen jäi ihmisten ystävällisyys ja värikkyys, joka toistui niin talojen seinissä kuin huiveissa, laukuissa, liinoissa ja muissakin käsitöissä. Värit olivat voimakkaita, eivät pastellisia kuten Karibialla.
 
Kappalevalinta on tällä kertaa Suomesta, Jonna Tervomaan iki-ihana Minä toivon, jonka sanoma kertoo eletystä elämästä ja tulevista haaveista. ”Tarkoitus on elää ja kerran kuolla, […] tehdä jotain hyvää kun voi, oi sehän menee kiertoon.” :)
 
Jonna Tervomaa: Minä toivon: https://youtu.be/NU0gVUVI6v0

Pakko kiskaista itsensä taitoluistelun parista tämän blogin pariin. Olisihan tuolla Areenassa vielä tuntikausiksi katseltavaa, mutta tällä kertaa katsoin vain Juulia Turkkilan ja Mattias Versluisin hienon rytmitanssin ja miesten vapaaohjelman osia. Vaikka lomalla ollaankin, ja kehuin meripäivien rentoa tunnelmaa, niin ei täälläkään nyt sentään ihan kaikkea ehdi :D Hiljaisesta todistajastakin alkaa näköjään uusi kausi, mutta sen jaksot on varmaan vain pakko tallentaa ja katsoa sitten myöhemmin keväämmällä. Voisi kysyä muutenkin, onko ihan pakko matkustaa maailman toiselle puolelle katsomaan televisiota, mutta toisaalta tuttuja asioita täälläkin välillä kaipaa, ja tällaiset seikat saavat hytin tuntumaan vielä kotoisammalta. 
 
Eilen olimme Puntarenaksessa, Costa Ricassa. Puntarenas on kaupunki Tyynenmeren rannalla, hiekkaisella niemellä, joka työntyy mereen vuoristoisemmalta mantereelta. Kaupungilla on valtavan pitkä hiekkaranta, ja aurinko helli meitä täälläkin, kun kävimme aamupäivällä kävelyllä rantakadulla. Aurinko hellii tosin välillä niin paljon, että paita liimaantuu kiinni ihoon ja selkäpuolen hikiläiskät muistuttavat maailmankarttaa. Olemme silti onnistuneet hyvin välttämään ihon palamisen, ja tunnollisesti käyttäneet aurinkosuojavoiteita, joita kuluukin kiitettävää tahtia. Tästä on hyvää vauhtia tulossa ensimmäinen lomani kautta aikojen, kun saan ostamani ison aurinkovoidepötkylän käytettyä viimeiseen pisaraan asti eikä tarvitse seuraavana kesänä pohtia, olisiko se vielä käyttökelpoista vai ei.
 
Iltapäivällä meillä oli retki, joka kuului risteilyn hintaan mukaan, ja jota emme siis itse olleet etukäteen valinneet. Tällaisia retkiä on tällä matkalla yhteensä 15 kappaletta, mm. jo Madeiralla Funchalissa ja Kolumbian Cartagenassa meillä oli vastaavanlaiset kiertoajeluretket, joissa esiteltiin maiden parhaita paloja. Koska nämä retket kuuluvat risteilyn hintaan, myös osallistujia on paljon. Se asettaa retkenjärjestäjille jonkinlaisia haasteita, kun pitää keksiä reittejä ja nähtävää, jonne kaikki 20 bussilastillista turisteja voidaan viedä näppärästi edestakaisin. Nyt Costa Ricassa retkeen kuului sinänsä hieno kansantanssiesitys, käynti hedelmätorilla ja shoppailua turistirysässä, jossa oli paljon kauniita käsitöitä. Kauneimpia siellä olivat jälleen paikallisesta painavasta tummasta puusta tehdyt esineet, mutta ihan jo painon vuoksi ne piti jättää kauppaan. Ostin kuitenkin itselleni puisista erikokoisista helmistä tehdyn kaulakorun. Bussissa mukava ja persoonallinen opas kertoi maan historiasta, luonnosta ja omastakin elämästään. Hän elää kuulemma itse ylempänä vuorilla, kahden tulivuoren kupeessa, kahvia viljellen. Niin kauan kuin vuoret puhkuvat hieman höyryjä sisältään, hän tuntee olonsa turvalliseksi ja kotoisaksi. Jos jossain vaiheessa vuorilla ei tapahdu mitään, silloin hän huolestuu. Ilmeisesti hän suhtautuu vuoriin vähän kuten vaimoonsakin. Jos vaimo ei pukahda mitään kolmeen päivään, on odotettavissa jonkinlainen purkaus. Jos mykkäkoulua kestää viisi päivää, seuraukset voivat olla jo katastrofaaliset. 
 
Costa Rica tuntui muutenkin tähän mennessä kaikista Amerikan maista eniten ”pohjoismaiselta” ainakin politiikkansa suhteen. Täällä on naapurimaihin ja Karibian maihin verrattuna hieman parempi tulotaso, mikä voi johtua myös siitä, että maa on pysynyt vakaana jo verrattaen pitkään. Ihmiset maksavat tuloistaan veroja, ja myös työnantajat maksavat valtiolle veroluonteisia maksuja, ja näillä ylläpidetään kattavaa terveydenhuoltojärjestelmää. Ostettavista tavaroista ja hyödykkeistä maksetaan arvonlisäveroa, jonka suuruus riippuu tuotteen välttämättömyydestä. Esimerkiksi ruoka-aineetkin on jaettu enemmän tai vähemmän välttämättömiin. Riisiä, perunaa, banaaneja ja muuta perusruokaa verotetaan kevyemmin kuin vaikkapa sisäfilepihvejä. Kaikkein suurimman vaikutuksen teki kuitenkin, kun opas kertoi, että maan luonnosta on suojeltu noin 25 prosenttia. Costa Rican maa-ala kattaa vain prosentin osia koko maailman maapinta-alasta, mutta täältä kuulemma löytyy 6 prosenttia maailman eliölajeista. Maassa on tehty tietoisesti päätöksiä esimerkiksi rajoittaa mineraalien ja kullankaivuuta luonnon suojelemiseksi. 
 
Toissailtana laivalla järjestettiin MSC Factor -kykykilpailu, johon tietenkin tyrkkäsin itseni mukaan. Iltapäivän harjoituksissa sain käydä kokeilemassa loungen flyygeliä ja siinä sitten yritin miettiä, mitä pianokappaleita muistaisin ulkoa. En muistanut oikein mitään kunnolla, kun kaikki tapahtui niin äkkiä, mutta illan mittaan sain ajatuksistani kiinni, ja esitin illallisen jälkeen Heino Kasken sävellyksen Yö meren rannalla, joka tuntui sopivan hyvin tunnelmaan. Esitys meni hyvin, ja oli hienoa soittaa, kun yleisökin tuntui kuuntelevan tarkasti ja pitävän teoksesta. Tiesin kyllä, että laivan kameraryhmä on kuvaamassa minua samalla (kuten kaikkia muitakin yhdeksää esiintyjää), mutta onneksi en huomannut, että Petekin kuvaa esitystäni, sitten minua vasta olisikin jännittänyt. Vasta esityksen jälkeen kuulin, että esitysten joukosta ja vastaavien ”semifinaalien” joukosta valitaan esiintyjiä vielä laivan isoon teatteriin loppukilpailuun. Saa nähdä miten käy, ja mitä siellä sitten tulee soitettua, jos jatkoon pääsee. Onneksi tuonne loungeen saa mennä soittamaan muutenkin päivisin silloin, kun siellä ei ole paljon muita ihmisiä ja baari on kiinni. Pelkäsin, että joudun olemaan neljä kuukautta soittamatta, onneksi ei nyt käynytkään niin.
 
Musiikiksi tähän valikoitui kuitenkin tämän illan korvamatoni, joka jäi soimaan päähän taitoluistelun EM-kilpailuista Espoosta (miten mä olenkin juuri täällä, kun Suomessa järjestetään taitoluistelun arvokisoja…), eli Hans Zimmerin säveltämää musiikkia elokuvaan Gladiator. Ranskan Kevin Aymoz luisteli vapaaohjelmansa tähän musiikkiin. Hans Zimmer on säveltänyt valtavasti hienoa musiikkia muutenkin, mm. elokuvien Interstellar, Inception ja Dyyni.
 
Hans Zimmer: Now We Are Free https://youtu.be/6PcR1B2kfPY

Panaman Colón Atlantin rannikolla oli varsin nopeasti nähty. Meitä varoiteltiin kaupungin vaaroista, niin Peten kaverit kotopuolesta käsin, kuin muut turistit ja varustamokin täällä paikan päällä. Kelloja ei kuulemma ole hyvä pitää kädessä, ja korut hyvä pitää piilossa. No, Petellä ja minulla ei ole paljon timantteja, mutta käyntimme Panaman maaperällä rajoittui joka tapauksessa satama-alueen turistikauppoihin. Näissä kaupoissa oli myös turistihinnat, vaatteet ja kaikkialla muuallakin vastaan tulevat alkoholit ja hajuvedet eivät näyttäneet silmiini kovinkaan edullisilta. Tämän sinänsä hienon ja houkuttelevasti järjestetyn myymälän ulko-oven pielessä päivysti oikein mukava rouva, joka myi paikallisia käsitöitä. Koska käsityöt ovat minunkin mieleeni, niin ostin häneltä pari pientä tummasta puusta kaiverrettua tarjoilulautasta, jotka ovat kuulemma rouvan miehen tekemiä, paikallisesta puutavarasta. Luulen, että ensimmäistä kertaa elämässäni myös tingin hinnasta, ja rouva tulikin vastaan. Pete sanoi, että hän tuli hinnassa vastaan niin helposti, että enemmänkin olisi voinut tinkiä. Mutta minusta hinta oli ihan käypä, ja astiat myös kauniita ja niissä näkyi juuri sopivasti käsityön jälki.
 
Seuraavana yönä laiva lillui ankkurissa Panaman kanavan edustalla, valmiina tämän päivän koitokseen: siirtymiseen valtamereltä toiselle. Panaman kanava on vuonna 1914 liikenteelle avattu vesiväylä, joka yhdistää Atlantin Karibianmeren Tyyneenmereen, Väli-Amerikan kapeimmalla kohdalla, Panaman kannaksella. Kanavan ajatellaan erottavan myös Pohjois- ja Etelä-Amerikan toisistaan. Valmistuessaan kanava mullisti laivaliikennettä aivan kuten Suezin kanava Egyptissä oli tehnyt aikaisemmin vuonna 1869, kun Etelä-Amerikan tuulisen ja kylmän eteläkärjen kiertämisen sijaan laivat pääsivät turvallisemmissa ja lämpimämmissä oloissa mereltä toiselle. Kanavan historiasta voi hyvin lukea enemmän Wikipediasta, mutta mainitsen tässä kuitenkin, että kanava vaati suunnattomasti kuolonuhreja, sillä rakentaminen mutaisessa ja märässä sademetsässä aiheutti maanvyöryjä ja kosteassa ilmastossa keltakuume ja malaria levisivät. Yhden arvion mukaan jopa 22 000 ihmistä menetti henkensä kanavan rakennuksen alkuvaiheessa, kun kanavasta vielä suunniteltiin merenpinnan tasossa kulkevaa vesiväylää. Kanavan rakentaminen onnistui vasta, kun se päätettiin toteuttaa suluilla, ja työ oli siirtynyt ranskalaisilta yhdysvaltalaisille. Yhdysvallat myös vastasi kanavan toiminnasta lähes koko 1900-luvun ajan, mutta siirtymäajan jälkeen kanava siirtyi Panaman valtiolle vuoden 1999 lopussa. Nykyään kanava tuottaa kolmasosan Panaman tuloista. 
 
Heräsimme tänä aamuna hyvin poikkeukselliseen aikaan jo puoli viideltä, sillä laiva oli aloittamassa sulutuksen jo aamulla klo 5. Nousimme kolmen sulkukammion kautta vajaat 30 metriä merenpinnan yläpuolelle Gatúnin tekojärvelle, ja jatkoimme kohti Tyynenmeren puoleisia sulkuja, jonne saavuimme iltapäivällä klo 13 paikkeilla. Koska tämäkin päivä laskettiin ”meripäiväksi”, myös elementtien välinen kilpailu pidettiin normaaliin aikaan aamupäivällä. Pete oli aamun herätyksestä niin pöllämystynyt, että nukkui sillä välin, kun minä yritin osua pallolla pyramidin muotoon asetettuihin ”säilyketölkkeihin”, en tosin osunut kertaakaan. Vaikka tämän kertaisen kilpailutehtävän nimi oli ”Mission impossible” (”Mahdoton tehtävä”), joukkuekaverini Tuli-joukkueesta onnistuivat minua paremmin, ja olimme jaetulla toisella sijalla yhteensä 16 kaadetulla tölkillä. Varsinaisessa yhteenlasketussa kilpailutilanteessa Ilma-joukkue on reilusti muita edellä, mutta vaikuttaa siltä, että tuohon joukkueeseen ovat päätyneetkin kaikkein kilpailuhenkisimmät ja kilpailun vakavimmin ottavat kanssamatkustajat. Me Tuli-joukkueessa olemme keskittyneet pitämään enemmän hauskaa :)
 
Kun olin käynyt ravistelemassa Peten hereille, kävimme jälleen salaattilounaalla ja seurasimme jälleen sulutusta ja otimme muutamia ihan mukavasti onnistuneita nopeutettuja videoita sulutuksesta, joita pääset katsomaan Peten Facebook-päivityksistä (Pete Lassy). Valtavien rahtilaivojen ja pienemmässä määrin myös matkustajalaivojen siirtyminen näppärästi sulkuihin ja niistä eteenpäin on kyllä vaikuttava näky, ja tehokkuutta ja tarkkuutta, jolla kanavaa operoidaan, on pakko ihailla. Nyt olemme kuuman kostealla Tyynellämerellä ja jatkamme vielä hetken etelään päin, kun kierrämme Panaman kannaksen eteläisimmän mutkan. Siitä jatkamme pitkin Väli-Amerikan rannikkoa luoteeseen, kohti Meksikoa ja Yhdysvaltoja. Matkalla tosin käymme vielä Costa Ricassa, Nicaraguassa ja Guatemalassa. Niistä myöhemmin lisää. 
 
Miami on tähän asti ollut läntisin kolkka maailmassa, jossa olen käynyt. Panaman kanava on lähestulkoon samoilla pituuspiireillä Miamin kanssa, joten kun jatkamme tästä vielä matkaa, niin siirryn lännemmäksi, kuin koskaan tätä ennen. Siksi tämän kertaisena musiikkina on Annie Lennoxin esittämä kappale Into the West (”Länteen”). Kappale julkaistiin Taru Sormusten Herrasta -elokuvasaagan viimeisen kolmannen osan, Kuninkaan paluu, loppumusiikkina, ja kertoo harmaiden laivojen lähtemisestä Keski-Maasta. Kappaleesta on minulle tullut tärkeä, sillä kuten elokuvassakin, se kertoo eroamisen ja jäähyväisten jättämisen vaikeudesta, ehkä myös kuolemasta ja jälleennäkemisen toivosta. Huolimatta haikeasta sävystään, se on jonkinlainen ”voimabiisi”, jonka kanssa voi halutessaan miettiä syntyjä syviä.
 
Annie Lennox: Into the West: https://youtu.be/UoVaK2NXmJA

Kuulimme alkumatkan aikana, että laivalla valmistetaan noin 15 000 ateriaa päivässä. Tämä on tietenkin ihan järkeenkäypää, kun matkustajien ja henkilökunnan yhteenlaskettu määrä on noin 3 500. Silti se kuulostaa aivan valtavalta määrältä, ja vaikka emme mitään ongelmia odottaneetkaan, niin on vain pakko ihailla tehokkuutta, järjestäytyneisyyttä ja työn laatua laivan ravintoloissa. Buffet-ravintoloissa lounaalla yksikään ruokatarjotin ei ole kauan tyhjänä, ja puhtaita astioita on koko ajan saatavilla oikeissa paikoissa. Valmiiksi kuorittuja ja paloiteltuja hedelmiä on aamusta iltaan jatkuvasti saatavilla, enkä myöskään ole törmännyt vielä kertaakaan tyhjään kahvitermokseen. Käytetyt astiat lojuvat pöydällä ruokailijoiden lähdettyä korkeintaan minuutin, ja muutenkin kaikkialla on esimerkillisen siistiä.
 
Olemme syöneet pääosan aamiaisista ja lounaista buffet-ravintolassa, mutta kokeilleet myös pöytään tarjoiltua aamiaista ja lounasta samassa ravintolassa, jossa olemme yleensä käyneet illallisella. Aamiaisella on mahdollista ruokalistalta käytännössä valita samoja ruokia ja vaihtoehtoja kuin buffetissakin. Jotenkin emme silti ehkä innostuneet tästä valmiina tarjoillusta aamiaisesta, sillä juuri aamulla, ehkä enemmän kuin muina vuorokauden aikoina, tekee mieli valita juuri tietty määrä ruokaa. Kun tilaat listalta esimerkiksi juustoa tai mysliä, niin on hyvin hankala tietää, millainen määrä keittiöstä lopulta saapuu. Toinen käytännön seikka, joka on useimmiten vienyt meidät aamiaiselle buffet-ravintolaan, on aikataulu: buffet-ravintolassa aamiaista saa klo 10 asti joka aamu, kun taas toisessa ravintolassa aamiaistarjoilu päättyy jo klo 9, mikä on meille unikeoille kovin aikaista. 
 
Olen jo kertonutkin, että illallisella käymme toisessa kattauksessa, klo 21, aikaisemman klo 18.30 sijaan. Myös täällä kaikki toimii todella jouhevasti, ja vaikka kaikki syövät kolmen ruokalajin illallisen, ruokia ei tarvitse kauan odottaa. Ja vaikka ruoat tulevat nopeasti, niitä ei ole suinkaan roiskaistu lautaselle miten tahansa, vaan aseteltu huolellisesti ja kauniisti, joka kerta. Usein ravintoloissa on teemailtoja, jotka liittyvät matkan etenemiseen. Funchalista lähtiessämme illallisella oli valittavissa perinteisiä portugalilaisia ruokalajeja. Grenadan jäätyä taakse vietimme karibialaista iltaa ja eilen ravintola oli valmistanut kolumbialaisia ruokia. Näiden lisäksi on myös aina muitakin vaihtoehtoja, jos eksoottisemmat maut eivät innosta. 
 
Yhden muutoksen, minkä olen huomannut itsessäni laivan ruokien ansiosta, on suklaan syönnin loppuminen. Kun tulee syötyä joka päivä kunnon aamiainen, erittäin runsas salaattilounas tai pastaa ja illalla ”oikeaa ruokaa” kolmen ruokalajin verran, niin ei todella enää tee mieli suklaata samalla lailla kuin ennen matkaa. En ole varma, onko blogissa hyvä paljastaa, kuinka epäterveellistä ruokavalio on kotona ollut, mutta ainakin tämä on itselleni ollut jopa yllätys: en olekaan suklaa-addikti, vaan ainoastaan syönyt ilmeisesti ”väärin”. Tosin hankala luvata, että matkan jälkeen en palaisi entisiin käytäntöihin.
 
Huomenna saavumme Panamaan ja seuraavana päivänä on vuorossa Panaman kanava. Elämme siis jännittäviä aikoja tämän matkan osalta. Tähän loppuun vielä yksi Pink Floydin kappale, ihan vain siksi, että trubaduuri esitti tämän eilen laivan baarissa ja hyvin esittikin. Tiedetään, toistoa toistoa, Pink Floydia oli jo blogissa. Mutta kun tämä vain on niin hyvä :)
 
Pink Floyd: Wish You Were Here: https://youtu.be/IXdNnw99-lc

Hieman erilainen blogikirjoitus tällä kertaa. Matkalla on aikaa ja mahdollisuus ajatella asioita eri lailla kuin arjessa, ehkä enemmän ja pitempään, jolloin ajatukset tuntuvat saavan enemmän painoa, tai ne tuntuvat koskettavan enemmän. Eräs asia, joka on toistuvasti noussut ajatuksiini tällä matkalla ja jonka olen huomannut olevan itselleni merkityksellistä, on kauneus. Mutta miten kirjoittaa kauneudesta? Miten määritellä jotain, joka on toisaalta niin tavallista ja jokapäiväistä, ja samaan aikaan abstraktia ja yksilöllistä? Mitään ei saa aikaiseksi, jos ei yritä, joten tässä yksi ehdotus – jaan kauneuden kolmeen osaan.  
 
On olemassa ihmisestä riippumatonta kauneutta. Tällä maailmanympärimatkalla tämäntyyppinen kauneus on hyvin edustettuna. Sininen aava meri on kaunis. Kolibri, jonka näimme Barbadoksella hakemassa mettä kukasta, on kaunis. Aurinko, joka heijastuu sateenkaaren väreissä märästä mustasta hiekasta Saint Vincentillä, on kaunis. Kirjava pitkäjalkainen hämähäkki, joka odottaa kärsivällisesti saalista kolumbialaisessa pensaassa, on myös omalla tavallaan kaunis. Tietenkin tällaisenkin kauneuden kohdalla voisi ajatella, että riippuu katsojasta, mikä on kaunista ja mikä ei, mutta itse ajattelen, että luonto itsessään on kaunis sellaisena kuin se on. Koko luonto ja maailmankaikkeus, siitä mitään pois ottamatta ja siihen mitään lisäämättä. Luonnon ei tarvitse selitellä mitään, ja kaikki mitä luonnossa ja maailmankaikkeudessa laajemminkin tapahtuu, tapahtuu vääjäämättä, ja ihmisellä on siihen hyvin vähän sanansijaa. Se on samaan aikaan kaunista ja jollain lailla myös lohdullista. Luonto ei tarvitse meitä ihmisiä ollakseen olemassa. Luonto on ollut meitä ennen, ja se tulee olemaan myös meidän jälkeemme.
 
Toinen kauneuden osa on ihmisen määrittelemää kauneutta. Tämä on sitä kuuluisaa ”kauneutta katsojan silmässä”. Pidämme kauniista esineistä, pidämme toisiinsa sointuvista väreistä ja tauluista, rakastamme kaunista musiikkia ja toivomme, että ruoka on aseteltu kauniisti esille. Makueroja on paljon, mutta olen varma, että jokaisella meistä on mielipide siitä, mikä on kaunista ja mikä ei. Tätäkin kauneutta on yllin kyllin tällä risteilyllä. Meidän laivamme on minusta hyvinkin elegantti, ja lähes joka ilta näemme laivan teatterissa kauniita ja huolella valmisteltuja esityksiä, laulua, tanssia ja akrobatiaa. Laivan baareissa muusikot esiintyvät joka ilta ja herättävät meissä tunteita esityksillään. Olen ollut liikuttuneessa tilassa jo monta kertaa tämän risteilyn aikana. Mykistyn joskus siitä, miten ihminen pystyy luomaan niin koskettavia asioita ja esineitä. Tämän tyyppisen kauneuden osalta muistan toisaalta välillä filosofian kurssin aikanaan Lahdessa ammattikorkeakoulussa. Siellä opettaja muistutti meitä, että kun ajattelemme esimerkiksi laivan kauneutta ja ihailemme, miten hieno se on, meidän tulisi myös pitää mielessä, mitä on tarvittu laivan valmistamiseen. Valtavan teräsmäärän jalostaminen on vaatinut valtavan kuopan jonnekin päin maailmaa, kun rautamalmia on louhittu. Valtavia määriä vettä ja energiaa on kulunut kaikkien muidenkin materiaalien valmistukseen. Aina kun ihailemme jotain esinettä, meidän tulisi nähdä mielessämme myös tämä ”jätevuori”, meidän tulisi ihailla tätä kokonaisuutta, ja asettaa kauneus näihin raameihin. Onneksi nykyään puhutaan enemmän kierrättämisestä, tässä on itsellänikin parantamisen varaa.
 
Näiden lisäksi on vielä kauneutta, jota ei pysty näkemään eikä koskettamaan, ja joskus sitä on vaikea tunteakin, vaikka se on läsnä elämässämme joka päivä. Tämä kolmas kauneus pitää meidät elossa, ja antaa meille voimia, vaikka emme itse edes huomaisi sitä. Tämä kauneus on ihmisten välistä vuorovaikutusta. Joku voisi kutsua sitä rakkaudeksi, mutta se voi olla myös välittämistä, kunnioittamista ja huomioimista. Olisi mielenkiintoista kuulla, mitä mieltä te muut olette, mutta itse olen tullut elämäni aikana siihen johtopäätökseen, että erityisesti se on ystävällisyyttä ja hyväntahtoisuutta muita ihmisiä kohtaan. Sitä, että pyrkii ajattelemaan kanssaihmisistä hyvää. Se ei ole aina helppoa, mutta aina kun siinä onnistuu, se tekee omasta elämästä helpompaa ja merkityksellisempää. Tämän tyyppistä kauneutta näen tällä risteilyllä joka kerta, kun jo kasvoiltaan tutuksi tullut matkakumppani hymyilee minulle, kun joku antaa jonossa etusijan toiselle, ja myös silloin kun Pete hakee minulle kahvia tai itseltäni unohtuneen lusikan aamiaispöytään tai pilkkoo minulle hyttiin tuodut hedelmät valmiiksi suupaloiksi. Tämä on kauneutta, joka saa minut ikävöimään läheisiäni Suomessa ja tämä kauneus ylläpitää toivoa, että joskus maailmassa kaikki olisi paremmin. Tämä kauneus on myös omassatunnossamme, kun tiedämme, mitä meidän pitäisi tehdä, vaikka emme aina tekisikään sen mukaan. On kuitenkin itselleni lohdullista tiedostaa, että meillä on mahdollisuus tulla kauniimmaksi joka päivä, jokaisessa kohtaamisessa, jokaisessa katseessa, jokaisessa sanassa. 
 
Ollaan toisillemme kauniita. 
 
------------------------------------
 
Jos ihminen pystyy säveltämään näin kaunista musiikkia, eivät muutkaan ihmeet ole mahdottomia.

​Ralph Vaughan-Williams: Sinfonia nro 5, osa 3, Romance: https://youtu.be/6AP_desQX68

Laivalla pukeudutaan yleisesti ottaen hyvin rennosti, ja lounaalla laivan yläkannen buffet-ravintolassa voi hyvin käydä sortseissa ja sandaaleissa, varsinkin nyt kun lämpötila alkaa olla helteinen joka päivä. Kävimme sortseissa lounaalla yhden kerran myös laivan alakerran hienommassa ravintolassa, jossa on pöytiintarjoilu, ja sielläkin monella muullakin oli sortsit ja t-paidat. Jotenkin itselle tuli silti hieman alipukeutunut olo, kun henkilökunta oli sonnustautunut valkoisiin kauluspaitoihin ja mustiin housuihin ja liiveihin. Illallisten suhteen olemme toistaiseksi tehneet päinvastoin, olemme käyneet yhden kerran illallisella yläkerran buffet-ravintolassa ja muina iltoina alakerran illallisravintolassa. Noin kerran viikossa laivalla on ns. gaala-ilta, jolloin pukukoodiksi ehdotetaan ”tavanomaisen” sijasta ”eleganttia”. Eilen illalla oli viimeksi tällainen ilta, ja silloin pääsimme pukeutumaan kauluspaitoihin ja pikkutakkeihin. Tästäkään asiasta ei silti tarvitsisi ottaa suurta stressiä, laivalla on gaalailtoinakin aivan sopivaa pukeutua normaaleihin siisteihin vaatteisiin, esim. kauluspaitaan ja farkkuihin. Me kuitenkin tykkäämme hieman panostaa kyseisinä iltoina, kun kerran mahdollisuus on.
 
Pidimme myös yhtenä iltana ”koti-illan” ja tilasimme huonepalvelusta illalliseksi hyttiin ruokaa, Petelle Caesar-salaatti ja minulle laivan Club sandwich, ja lisäksi jälkiruoat. Huonepalvelu toimii 24/7 ja se ei kuulu risteilyn hintaan (kuten ruokailu laivan ravintoloissa), mutta ei ole silti hinnalla pilattu: kaksi pääruokaa ja kaksi jälkiruokaa maksoi yhteensä runsaat 10 euroa. Hytissä olemme juoneet laivan hanavettä, joka on täysin juomakelpoista, mutta ravintoloissa pöytään tuodaan aina pullovettä, kuplilla tai ilman, valinnan mukaan. Tarjoilijamme tosin muistaa jo hyvin, että meille maistuu kuplavesi, ja lisäksi hän tuo aina Petelle ruokalistalta valitun jälkiruoan lisäksi erikseen vaniljajäätelöpallon, kun tietää, että Pete ei siitä tule kieltäytymään :) Risteilyn hintaan tällä maailmanympärimatkalla kuuluu myös talon viinit tai olut ravintoloissa lounas- ja illallisaikaan, mutta olemme pitäneet välissä joitakin alkoholittomia päiviä, ihan joka päivä ei voi viiniä lipitellä. 
 
Eilen vierailimme Grenadan vehreällä maustesaarella. Päivän ohjelmaan kuului MSC:n järjestämä retki pienelle paikalliselle suklaatehtaalle, ja vesiputoukselle, jossa paikalliset uhmapäät hyppivät kallion laelta putouksen alla olevaan lampeen tippiä vastaan. Olen käynyt kerran aikaisemmin Grenadalla toisen risteilyn yhteydessä Ismon kanssa ja saari oli yhtä ihastuttava kuin aikaisemmallakin kerralla. Muskottipähkinä on saaren vientituotteista tärkeimpiä (saari on maailman toiseksi suurin muskottipähkinän tuottaja Indonesian jälkeen) ja sitä raastettiin saarella rommipunssinkin päälle mausteeksi. Matkaoppaamme kertoi, että saarella käytetään yleisesti mausteita myös lääkkeinä (mm. kanelia verenpaineeseen, guavan lehtiä ripuliin ja neilikkaa hammastulehduksiin), taidan kuitenkin itse pidättäytyä kokeilemasta näitä suuremmassa määrin. Monilla yrteillä ja voimakastuoksuisilla mausteilla on varmasti vaikutuksia elimistöön, mutta niiden pitkäaikaisesta käytöstä ja turvallisuudesta isompina määrinä on joskus vaikea löytää luotettavaa tutkimustietoa.
 
Blogin lukijoille vielä tiedoksi, että halutessanne nähdä enemmän kuvia reissusta voitte vilkaista myös Peten Facebook-päivityksiä (Pete Lassy). Hän tekee sinne lyhyitä päivityksiä matkalta ja pitää reissupäivitykset julkisina ainakin reissun ajan. Pete saa päivityksiin liitettyä enemmän kuvia, kuin minä tähän blogiin. 
 
Tämän kertainen kappale on Amado Mio, johon liittyy myös pieni yksityiskohta perheestämme, jonka rohkenen tässä kertoa, niin kuin olen sen itse kuullut: isäni soitti kappaleen levyltä äidilleni ensimmäisillä treffeillään. Kuinka romanttista! Kappale on alun perin vuodelta 1946, elokuvasta Gilda, jossa sen huulisynkkasi Rita Hayworth. Siitä on tehty vuosien varrella lukuisia cover-versioita, joista tässä laivamme tanssituntien kunniaksi erittäin hieno rumbaversio, esittäjänä yhdysvaltalainen yhtye Pink Martini. 
 
Pink Martini: Amado Mio: https://youtu.be/l3AVD7NavZ4

Eilen, viiden meripäivän jälkeen Atlantti oli ylitetty, ja saavuimme Barbadokselle, Bridgetowniin. Kuinka mahtavaa päästä tutustumaan karibialaiseen kulttuuriin, keskustella paikallisten kanssa, maistella aitoja perinteisiä makuja, tutkia saaren tuntemattomampia reittejä… Kissan viikset, mitä soopaa! Heti kun saavuimme perille, lähdimme piehtaroimaan hiekkarannalle ja pulikoimaan lämpimään mereen. Turkoosi meri ja pinkkiin vivahtava hiekka ovat kyllä itsessään jo elämys, ja vesi oli niin lämmintä, että meressä pystyi lillumaan aivan niin kauan kuin vain jaksoi, kunhan muisti välillä lisätä aurinkovoidetta. Ranta oli matala ja pehmeää puhdasta hiekkaa jatkui ties kuinka pitkälle, ennen kuin varpaat irtosivat pohjasta. Sukelluslasien kanssa onnistuin näkemään pohjan liepeillä muutamia kalvakanvärisiä kaloja, ja vain yhden roskan, käytetyn maskin. Bussi toi parin tunnin rantakokemuksen jälkeen meidät takaisin laivalle, juuri ajoissa ennen kuin alueelle iskivät rankkasateet.
 
Yöllä laiva ajeli hissukseen naapurisaarelle Saint Vincentille, joka on Saint Vincent ja Grenadiinit -nimisen valtion suurin saari, ja jossa sijaitsee maan pääkaupunki Kingstown. Siinä missä Barbados on matala, suhteellisen tasainen, merestä noussut muinainen koralliriutta, Saint Vincent on tuliperäinen jyrkkäpiirteinen saari, kauttaaltaan hyvin vehreä ja rehevä. Tällä kertaa pääsimme ihan oikeasti tutustumaan saaren tunnelmaan kokonaisvaltaisemmin retkellä, joka vei meidät ensin tutustumaan saaren mäkisiin maisemiin ja sen jälkeen katamaraanilla merelle. Oppaanamme toimi iloinen Lafleur, jonka räiskyvä nauru ja hauskat jutut pitivät koko pikkubussillisen turisteja hyvällä tuulella. Näimme vilauksen pääkaupungin rakennuksista ja kasvitieteellisestä puutarhasta, ennen kuin lähdimme ajelemaan ylös ja alas saaren teitä. Saimme eräässä pikkukylässä paikallista rommipunssia (Karibian alueen kaikilla saarilla tehdään ”maailman parasta” tai ”maailman vahvinta” rommia), ja kävimme katsomassa pientä vesiputousta sinänsä luonnonkauniissa laaksossa. Kävimme rannalla, jossa on kuvattu joitain kohtauksia Pirates of the Caribbean -elokuviin, otimme jälleen mukilliset rommipunssia, ja saimme maittavan lounaan, ennen kuin jatkoimme katamaraanilla todella upealle mustahiekkaiselle, rauhalliselle, kuvankauniille hiekkarannalle. Pääsimme jälleen pulikoimaan lämpimässä meressä. Katamaraanilla tarjottiin edelleen rommipunssia, ja niinpä saavuimme iloisissa tunnelmissa takaisin pääkaupungin Kingstownin satamaan. Yritimme vielä käydä käyskentelemässä omin voimin kaupungissa, mutta voimat loppuivat muutaman korttelin jälkeen, ja tulimme takaisin laivaan pesemään suolavedet ja aurinkovoiteet pois.
 
Nyt kirjoitan tätä auringon laskiessa hyttimme parvekkeella, lämpötila lienee edelleen 25 asteen paikkeilla ja katselemme taakse jäävää saarta illan hämärtyessä. Huomenna on vuorossa toinen vehreä saari, mausteistaankin tunnettu Grenada, jossa meillä on myös varattuna varustamon järjestämä retki, Chocolate and Falls. Mielenkiinnolla odotamme tätäkin, eikä tarvitse onneksi herätä kuudelta niin kuin tänään, lähdemme retkelle vasta klo 11 :)
 
Jotenkin näistä Karibian maisemista, simpukankuorista ja koralleista, mieleeni tulee Georges Bizet’n ooppera Helmenkalastajat, ja lähinnä siihen kuuluva tenorien suosikkinumero, Nadirin romanssi. Oopperan tapahtumat taitavat sijoittua Sri Lankalle (tuolloin Ceylon), joten kappale voi olla tähän blogiin hieman ennenaikainen, mutta ei nyt takerruta pikkuseikkoihin. Itse oopperaa ei taideta esittää kovin usein kokonaisena, varsinkin kun samaisen säveltäjän Carmen jyrää sen yli mennen tullen, mutta aariaa kyllä kuulee aina silloin tällöin erillisenä numerona. Tämä linkki vie ruotsalaisen Jussi Björlingin (1911-1960) tulkintaan.
 
Georges Bizet: Nadirin romanssi, aaria oopperasta Helmenkalastajat: https://youtu.be/FzrpLhqb9Bg

Olin kahdeksan vuotta sitten maaliskuussa äitini, isäni ja Ismon kanssa Fär-saarilla, sillä tuolloin se oli Huippuvuorten lisäksi ainoa paikka maailmassa (merialueita lukuunottamatta), jossa pystyi näkemään täydellisen auringonpimennyksen. Samaan reissuun pystyi siis yhdistämään kiehtovat saaret ja jännittävän luonnonilmiön. Ratkaisevalla hetkellä taivas oli lähes pilvinen ja näimme itse pimennyksestä taivaalla vain pilkahduksen. Kuun heittämän varjon eteneminen merellä ja yön laskeutuminen keskellä päivää oli silti vaikuttavaa. Koska menimme silloinkin Fär-saarille laivalla, tai oikeammin isolla autolautalla Tanskasta, tutustuimme myös joihinkin toisiin matkustajiin. Minua hämmästytti, miten paljon mukana oli vannoutuneita pimennysbongareita, jotka ilmeisesti kiertelivät ympäri maapalloa pimennyksien perässä ja kyselivät toisiltaan, kuinka monta pimennystä olivat jo kokeneet. Joillakin oli ”plakkarissa” jo lähes parikymmentä nähtyä pimennystä.
 
Miksi tämä tuli mieleeni nyt täällä MSC Poesialla? Koska olen täälläkin osittain hämmästynyt siitä, miten yleinen seuraava keskustelunavaus tuntuu olevan: ”Kuinka mones maailmanympäriristeily tämä sinulle on?” Esimerkiksi illallispöydässämme istuva italialainen Guido on kiertänyt maailman risteilylaivalla tätä ennen jo neljä kertaa. Elementtien taistelu -kilpailussa tuli-joukkueessamme olevalle ranskalaiselle pariskunnalle tämä on jo kolmas maailmanympäriristeily tällä laivalla. Heille tämä on kuulemma mukavaa ajanvietettä. Myös toiselle ilmeisesti yksin matkustavalle ranskalaisrouvalle nuo elementtien väliset kilpailut ovat jo hyvin tuttuja, hän on nähnyt ne jo moneen kertaan, mutta jaksaa innostuneesti olla silti mukana. Kun kerromme puolestamme, että meille tämä on ollut pitkäaikainen haave, vaatinut paljon säästämistä ja suunnittelua, ja on todellinen ”kerran elämässä” -kokemus, niin saamme osaksemme ymmärtäväistä nyökyttelyä, mutta ilmeisesti kokemuksen ainutlaatuisuus jää kuitenkin keskustelukumppaneille hieman epäselväksi. Joillekin ihmisille tällainenkin elämä voi siis olla arkipäivää.
 
Maailman ympäri kiertämiseen liittyy mielenkiintoisia kelloon ja aikaan liittyviä ilmiöitä. Eilisen illan teatterishowssa laulaja Robert McVeigh tulkitsi klassikoita mm. Beatlesiltä ja Queenilta. Ennen esitystä laivan viihdepäällikkö muistutti jälleen siirtämään yöllä kelloja tunnilla taaksepäin, ja huokaisi, kuinka tämä on risteilyn parasta aikaa: neljänä yönä peräkkäin kelloja siirretään taaksepäin, ja saa nukkua pitkään. Kieltämättä jatkuviin 25-tuntisiin vuorokausiin voisi tottua, mutta aivan yhtä tiiviiseen tahtiin kelloja ei jatkossa siirrellä. Nyt Atlantin ylityksen aikana liikumme niin paljon länteen yhdellä rysäyksellä, että aikavyöhykkeitä tulee ylitettyä rivakkaan tahtiin. Kaiken kaikkiaan kuitenkin, kun matkan edetessä menemme koko pallon ympäri, niin kelloja siirretään taaksepäin yhteensä 24 kertaa, jolloin olemme jälleen siinä kellonajassa, mistä lähdimmekin. Farmaseuttina minun on tosin pakko olla tässäkin aivan tarkka, ja kertoa, että oikeasti siirrämme kelloja käsittääkseni 25 kertaa taaksepäin, ja yhden kerran tunnilla eteenpäin, sillä reittimme kulkee myöhemmin kevään mittaan Filippiineiltä Japaniin, ja tuossa vaiheessa siirrymme yhden aikavyöhykkeen verran takaisin itään päin, ja niinpä silloin veivaamme viisareita hieman edestakaisin.
 
Tyynellä valtamerellä tapahtuu matkan aikana toinen ilmiö, joka toki on hyvin tiedossa etukäteen, mutta meille silti jälleen ainutlaatuista elämässä. Kansainvälinen päivämääräraja menee Tyynenmeren poikki, joten kun lähdemme Havaijilta ja ennen kuin saavumme Samoalle, käy jonain yönä niin, että samalla kun siirrämme kelloja taaksepäin jälleen yhdellä tunnilla, siirrämme päivämäärää eteenpäin yhden päivän verran ja elämästämme ”häviää” yksi päivämäärä. Näin täytyy luonnollisesti käydä jossain vaiheessa, sillä kellojen jatkuva siirtäminen taaksepäin ja päivien piteneminen tulee kompensoida päivämäärässä. Alkuperäisessä risteilyaikataulussamme on yksi viiden päivän mittainen jakso Tyynellämerellä pelkkiä meripäiviä. Todellisuudessa luulen, että tuon jakson aikana juuri ylitämme päivämäärärajan, ja meripäiviä on oikeasti vain neljä eikä viisi. Varustamo ei ole halunnut jättää aikataulusta tuota yhtä päivää pois, sillä se olisi herättänyt kysymysten tulvan matkustajilta jo ennen reissua (”Miksi yksi päivä puuttuu aikataulusta!?”)
 
Alamme olla jo sen verran lämpimillä vesillä, että laivan sisällä on viileämpää kuin ulkona. Meri on syvän sininen, taivas kirkas ja pilvenhattaroita leijailee harvakseltaan. Huomenna saavummme Karibian saariston itäisimpään osaan, Barbadokselle, merestä nousseelle korallisaarelle, jonka pinkkejä hiekkarantoja olisi tarkoitus lähteä tallustelemaan. Barbados oli Suomenkin uutisissa viime vuonna, kun irtautui Kansainyhteisöstä ja luopui kuningatar Elisabetista maan ylimpänä hallitsijana. Tulevaisuudessa moni muukin entinen Britannian siirtomaa saattaa tehdä pesäeroa siirtomaa-aikaan. Barbadokselta on kotoisin myös laulaja Rihanna, josta maan asukkaat ovat luonnollisesti ylpeitä. Tähän loppuun siis, Rihannan kappale Don’t Stop the Music, mutta Jamie Cullumin ansiokkaana versiona, jonka kuulin jo vuosia sitten ja johon tykästyin. 
 
Jamie Cullum: Don’t Stop the Music: https://youtu.be/kYhT7oCDoqM

On mukavaa, että pystyy pitämään yhteyttä kotiin ja läheisiin myös keskellä merta. Olemme ostaneet risteilyn ajaksi datapaketin, joka sisältää rajoittamattoman internetin käytön koko risteilyn ajaksi laivan satelliittiyhteyden kautta, kahdelle laitteelle. Tämä on ollut oikeasti hyvä asia, sillä neljän kuukauden aikana tulee väistämättä esiin myös välttämättömiä hoidettavia asioita, esim. laskuja. Olemme valinneet noiksi kahdeksi laitteeksi Peten kännykän ja oman kännykkäni. Luonnollisesti olisin saanut wifi-yhteyden myös tähän läppäriin, mutta ajattelimme että pärjäämme kahdella laitteella, datapaketin hinta oli kuitenkin melko korkea. Saan kuitenkin siirrettyä nämä tekstit julkaisua varten läppäriltä kännykkääni.
 
Käytännössä netti toimii täällä keskellä mertakin, mutta oikukkaasti. Välillä sivut jäävät latautumaan pitkäksi aikaa, eivätkä lopulta avaudu koskaan. Tämä ei haittaa, jos haluaa vain lukea uutisia, mutta viimekertaisen blogin päivityksen lataaminen pianistin pajan sivuille sai aikaan hytissä epätavallisen määrän ärräpäitä. ”Näppäräksi” mainostettu kotisivuohjelma on optimoitu läppärin tai tietokoneen isommalle näytölle, mutta puhelimessa se saa repimään hiukset päästä. Puhelinta joutuu vääntelelmään pystyyn ja vaakaan vuorotellen, jotta saa oikeat valikot edes jotenkuten näkyviin, ja auta armias, jos erehdyt rullaamaan näyttöä hieman liian pitkälle: koko sivu päivittyy alkutilaan ja kaikki kuvien sijoittelut ja tekstit häviävät, eikä auta muu kuin aloittaa alusta. Olen usein kuullut olevani rauhallinen ja kärsivällinen. Blogipäivityksen aikana nämä ominaisuudet tulevat todella tarpeeseen.
 
Toinen nettiin liittyvä seikka, jota ei osannut aavistaa etukäteen, oli sähköpostin turvallisuuspäivitykset. Pian liityttyämme laivan wifi-verkkoon, tuli Microsoftilta ilmoitus, kuinka sähköpostiimme on oltu yhteydessä ”epäilyttävästä” lähteestä ja siksi sähköpostitili tulee varmentaa uudelleen ja salasana tulee vaihtaa. Eihän tässä mitään, varmennetaan ja vaihdetaan, kun kerran pyydetään. Kivahan se on, kun joku huolehtii turvallisuudestakin. Paitsi että juuri tuon turvallisuuspäivityksen aikana (joka vaatii kertakäyttöisen turvakoodin lähettämistä toiseen sähköpostiin tai tekstiviestillä) netti alkaa pätkiä, olemme keskellä merta, ja hermo alkaa kiristyä. Alkaa pelottaa, että koko sähköpostitili menee jumiin koko matkan ajaksi, ja kaikki enemmän ja vähemmän tärkeät ilmoitukset jäävät saapumatta. Onneksi selvisimme tästäkin koettelemuksesta ja saimme sähköpostimmekin jälleen toimimaan. 
 
Pieniltä nämä ongelmat tuntuvat loppujen lopuksi maailman oikeiden ongelmien edessä. Tässäkin voi kysyä, mikä olisi pahinta, mitä tästä voisi seurata? Et voisi lukea sähköpostia kolmeen kuukauteen? Joku voisi sanoa, että se olisi ihan terveellistäkin. Lisäksi yhteys on toiminut whatsapp-puheluiden osalta, kuten on luvattukin, eli kuvapuhelut ovat toimineet ja olemme saaneet yhteyden läheisiimme, mikä on auttanut meidänkin ikävään. Eli loppujen lopuksi tässäkin loppu hyvin, kaikki hyvin. 
 
Eilen kävin toisen kerran personal trainerin tapaamisessa, tällä kertaa harjoitettiin alkuverryttelyn jälkeen yläkropan lihaksia, ensin pienillä painoilla ja vähän painavammillakin. Nyt tänään lihakset tuntuvat siltä, että jotain on tullut tehtyä, mutta en ollut tämän toisen kerran jälkeen aivan niin voipunut kuin ensimmäisen kerran jälkeen. Huomenna on jälleen uusi tapaaminen.
 
Myös laivan henkilökunta on järjestänyt paljon erilaisia aktiviteetteja meripäivien varalle. Jos olisimme aamuvirkkuja, voisimme osallistua aamuverryttelyyn joka päivä laivan aurinkokannella. Jos ehtisimme, voisimme osallistua tanssitunneille useita kertoja päivässä, aina eri tanssilajille. Eilen olisi ollut jiven perusaskeleita. Tänään olisi ohjelman mukaan ainakin cha cha chata, reggaetonia ja kitombaa. Mitä tuo viimeinen sitten lieneekään. Ainoa visailukisailu, johon olemme osallistuneet, on ”elementtien taistelu”. Matkustajat on jaettu neljään ryhmään (maa, ilma, vesi ja tuli) ja halukkaat voivat jokaisena meripäivänä kilpailla aamupäivällä klo 10.30 oman joukkueensa kanssa muita joukkueita vastaan erilaisissa haasteissa. Kilpailut voivat ilmeisesti olla mitä tahansa taivaan ja merenpohjan väliltä, tanssikisoista tietovisailuihin ja erilaisiin hassutuksiin. Toistaiseksi meidän tulijoukkueemme pitää viimeistä sijaa, mutta siitä on hyvä nousta ylöspäin, onhan tässä vielä matkaa jäljellä ;)
 
Laitan tällä kertaa kappaleena Pink Floydia, josta toinen kumppanini Ismo on sanonut: ”Teidän koko suku kuuntelee sitä”. Hän on siinä mielessä oikeassa, että bändi oli edesmenneen enoni ehdoton suosikkibändi ja koska vietimme veljeni kanssa paljon aikaa enoni levylaarien äärellä pienestä pitäen, on kyseinen bändi sulautunut myös osaksi meidän molempien mielemme maisemaa. Viimeksi ilahduin, kun kuulin bändin Time-kappaleen Marvel-elokuvan (Thor: Love and Thunder) alkumusiikkina ja nyt tämän reissun alkumatkasta katusoittaja Genovassa soitti ansiokkaasti Sorrow-kappaleen kitarasooloa, ja kävin antamassa hänelle lantin. Nostan tähän kuitenkin esiin kappaleen, joka sanomaltaan on aina ajankohtainen, vaikka julkaistiin jo yli 30 vuotta sitten. Ei käännetä selkäämme lähimmäisiltämme vaan kuunnellaan, tuetaan ja rohkaistaan kaikkia lähellämme ja yhteiskunnassamme. No more turning away.
 
Pink Floyd: On the Turning Away: https://youtu.be/ojf18wT_Xtk

Ylpeys käy lankeemuksen edellä. Kun edellisessä kirjoituksessani vähättelin, että en tällä laivalla varmaan merisairaaksi tule, niin kyllä huono olo iski heti seuraavana päivänä. Välimerellä merenkäynti oli tasaisempaa, mutta kun siirryimme Gibraltarin salmesta Atlantille, niin aallokko ja tuuli yltyivät heti. Sängyssä maatessa kaikki oli hyvin, mutta eilen aamulla noustessa alkoi kylmä hiki nousta otsalle ja ajatus aamiaiselle lähtemisestä oli luotaantyöntävä. Pete kävi yksin lounaalla, ja minä päivystin hytissä. Onneksi iltapäivällä olo alkoi jo hieman parantua ja sain syödyksi jotain. Luulen, että syöminen paransi oloa muutenkin, ja toiveena on, että nyt olisin jo tottunut keinumiseen. Saa nähdä. 
 
Pete on löytänyt Facebookista ryhmän Cruising ducks. Ryhmässä jaetaan kuvia kumiankoista, joita risteilymatkustajat piilottavat laivoille toisten löydettäviksi. Ankkoihin on kiinnitetty tägi, jossa on kerrottu, millä laivalla ja risteilyllä ankka on piilotettu. Ankan löytäjä voi tägissä olevan QR-koodin avulla lähettää kuvan ankasta (ja halutessaan itsestäänkin) ryhmään ja voi joko pitää ankan itsellään tai piilottaa sen uudestaan. Joitain sääntöjä toki on, kuten että ankkaa ei saa piilottaa kauppoihin tai sellaiseen paikkaan, josta se voisi pudota mereen. Tähän mennessä Pete on piilottanut kolme kumiankkaa eri puolille laivaa, joista yksi oli jo hävinnyt piilopaikastaan. Ankan kuvaa ei tosin ole ilmestynyt Facebookiin. Saa nähdä, ilmestyykö sinne yksikään ankka. Toivotaan. 
 
Minun tarkoituksenani on puolestaan tavata huomenna jo toisen kerran personal trainerini. Ostin ennen matkaa palvelun, johon kuuluu 16 tapaamista ohjaajan kanssa, ensimmäinen tapaaminen oli toissa päivänä. Alkukartoituksen jälkeen PT piti minulle oman liikuntatunnin ja täytyy kyllä myöntää, että tehokasta oli. Kuntosalilaitteita ei käytetty, vaan lämmittely ja harjoittelu oli pelkästään kuntopiirityyppistä kahvakuulan/käsipainojen ja jumppamaton kanssa. Hyvä, että tässä välissä on pari päivää, niin ehdin hieman palautua tuosta ensimmäisestä kerrasta. Ehkä seuraavien kertojen jälkeen palautuminenkin on nopeampaa. Lisätreeniä tulee portaissa kävelystä, sillä ainoastaan yhden kerran olemme Peten kanssa käyttäneet laivan hissejä: ensimmäisenä päivänä, kun tulimme laivaan matkalaukkujen kanssa. Koska hyttimme on yhdennessätoista kerroksessa ja suuri osa laivan palveluista ja esimerkiksi illallisravintola kansilla 5-7, tulee päivän mittaan kerroksia noustua 20-40 ainakin puhelimen mukaan. Buffet-ravintola on kannella 13, eli vähän lähempänä :)
 
Tämän päivän vietimme Madeiralla, ja tällä kertaa osallistuimme MSC:n järjestämälle retkelle, joka kuului risteilyn hintaan. Tästä syystä retkelle lähtijöitä oli valtavan paljon, ja meidät oli jaettu ainakin 10 eri bussiin. Kaikki sujui kuitenkin jouhevasti. Kävimme parilla eri näköalapaikalla, mm. kallionkielekkeellä, josta oli noin 500 metrin pudotus suoraan merenrantaan ja lisäksi Ribeira Bravan pikkukaupungissa, jossa tutustuimme kaupunkiin omatoimisesti. Madeiralla olen ollut pariin otteeseen aikaisemminkin, mutta nyt nähdyt paikat olivat uusia minullekin. Saari on joka tapauksessa kaunis. 
 
Nyt olemme lähteneet ylittämään Atlanttia, seuraava pysähdys on Barbadoksella, Karibialla. Odotamme rentoja meripäiviä, lämpeneviä ilmoja, leppeitä tuulia ja rentoutumista. 
 
Seuraan yleensäkin uutisia aika tiiviisti, ja toki tällä matkallakin maailman tilannetta. Kappaleeksi valitsin tällä kertaa Ultra Bran Villiviinin, sillä kuten tuossakin laulussa, minunkin ajatukseni ovat usein Odessassa, ja muuallakin Ukrainassa, niin kuin meidän kaikkien ajatukset. Anni Sinnemäki ei varmasti ennakoinut nykyistä tilannetta sanoittaessaan kappaletta, vaan viittasi sanoillaan johonkin muuhun. Kuitenkin eilen tätä kuunnellessani ajankohtaisuudelta ei voinut välttyä. 
 
Ultra Bra: Villiviini: https://youtu.be/OuUIl-kEDys