 Volcan de Fuego, ja savupilvi  Antiguan katunäkymää, taustalla Volcan de Agua, ”Veden vuori” Lupailin aikaisemmin, että kerron blogissa tulevista vierailuista Costa Ricassa, Nicaraguassa ja Guatemalassa. Costa Ricasta olikin jo juttua edellisessä kirjoituksessa. Nicaraguasta ei sen sijaan ole liiemmälti sanottavaa, sillä laiva hurautti koko maan ohi pysähtymättä, ja saimme tietää asiasta pari päivää ennen suunniteltua saapumista. Ilmeisesti maan sivuuttaminen liittyi Nicaraguan koronatilanteeseen, tai siihen, että sinne ei haluttu ylimääräisiä ihmisiä risteilylaivoilta, jotka olisivat voineet vaikuttaa koronatilanteeseen. Vaikka olisi ollut mukava vertailla tätäkin maata muihin Väli-Amerikan maihin, niin meitä ei Peten kanssa loppujen lopuksi paljon harmittanut, että saimme jälleen yhden mukavan meripäivän lisää. Guatemalassa kävimme toissa päivänä ja tällä kertaa meillä oli mielenkiintoinen koko päivän retki, lähdimme laivalta liikkeelle klo 9 ja palasimme laivaan klo 18. Jo laivan parvekkeelta bongasimme kauempana siintävän tulivuoren, ja bussissa retkioppaamme kertoi, että kyseessä onkin maan ja koko Väli-Amerikan aktiivisin tulivuori, Volcan de Fuego, ”Tulen vuori”, joka aiheuttaa ongelmia säännöllisin väliajoin, todellinen ”troublemaker”, hänen sanojensa mukaan. Tulivuori tuprauttaa säännöllisesti huipultaan savuja, ja isompiakin purkauksia tapahtuu silloin tällöin, ja alapuoliset kylät ovat siksi jatkuvassa vaarassa. Vaikka tulivuoren tilaa seurataan myös viranomaisvoimin, niin oppaan mukaan harvalla guatemalalaisella kodilla on kiinnostusta seurata virallisia tiedotuskanavia, ja hänen mukaansa suuren purkauksen sattuessa käytännössä monet paikalliset asukkaat ovat siksi entistäkin suuremmassa vaarassa. Myös bussimatkan aikana huipulta pöllähti ilmoille isompi savupilvi, jonka saimme kuvattua bussin ikkunasta. Jälleen pääsimme todistamaan luonnon kauneutta ja vaarallisuutta. Matalalta rannikkokaistaleelta nousimme bussilla hiljalleen yli 1500 metrin korkeuteen, jossa oli ensimmäinen pysähdyspaikkamme, Finca de Colombia -niminen kahviplantaasi. Nousu tapahtui todella kuin varkain, sillä vasta paikan päällä opas kertoi, millä korkeudella olemme, ja aloin ajatella, että olemme korkeammalla kuin mihin Suomessa voi edes päästä (Halti-tunturin Suomen puoleinen huippu on 1300 m ja rapiat). Jotain olisi voinut tietenkin päätellä siitä, että korvat menivät lukkoon useita kertoja bussimatkan aikana. Ylempänä rinteillä ilmasto oli paljon miellyttävämpi kuin auringon paahtamalla rannikolla, joten en ihmettele että ihmiset haluavat mieluummin asua siellä, tulivuorten uhasta huolimatta. Kahviplantaasin koko oli noin 14 hehtaaria, ja se oli Espanjasta tulleen perheen perustama jo melkein sata vuotta sitten. Paikallinen työntekijä toimi oppaana ja kertoi meille kahvinviljelystä. Kahvista puhutaan kuin ihmisistä: pensaille istutetaan korkeampia varjostuskasveja, jotta kahvi voi ”rentoutua” varjossa. Rento pensas, hyvä kahvi. Lisäksi kahvilla on yhtä pitkä raskausaika kuin ihmisellä: pensas kukkii keväällä ja vuodenvaihteen tienoilla, noin yhdeksän kuukautta kukkimisen jälkeen, marjat ovat valmiita poimittavaksi. Samasta pensaasta marjoja joudutaan poimimaan käsin 2-3 kertaa, sillä samassakaan oksassa olevat marjat eivät kypsy kaikki samanaikaisesti. Plantaasilla on Arabica-kahvin eri lajikkeita, esim. Bourbon, Pink Bourbon ja Caturra. Näistä lajikkeista Caturra tuottaa suuren sadon melko hyvää kahvia ja Bourbon tuottaa pienemmän sadon, mutta erittäin hyvää kahvia, joten yhdistämällä eri lajikkeita viljelijöiden on mahdollista tuottaa riittävää laatua riittävässä määrin. Pelkkä kahvintuotanto ei kuitenkaan kuulemma ole mikään kultakaivos, joten perheyhtiöllä oli myös ohessa pari ravintolaa, majoitustoimintaa, uimakoulu ja muitakin bisneksiä. Plantaasi työllistää vuosittain noin 100 henkilöä. Wikipedian mukaan alueen Arabica-kahvi kuuluu maailmanlaajuisestikin kaikkein arvostetuimpiin kahveihin, ja toden totta: kun saimme paikallista kahvia maisteltavaksi, siihen ei todella tarvinnut lisätä maitoa maun pehmentämiseksi, se oli todella hyvää mustanakin. Jatkoimme kahviplantaasilta pienemmällä bussilla viereiseen (La) Antiguan kaupunkiin, jonka historiallinen keskusta on Unescon maailmanperintökohde. Kyseinen kaupunki oli yli 200 vuoden ajan Espanjan hallitsemien Väli-Amerikan alueiden pääkaupunki, 1770-luvulle asti. Tuolloin maanjäristys tuhosi silloisen kaupungin, ja nyt näkemämme rakennukset ovat siis korkeintaan runsaat parisataa vuotta vanhoja. Kaupungin yksikerroksiset värikkäät talot olivat viehättäviä, monissa taloissa oli kauniita kaltereilla suojattuja kulmaikkunoita, joiden ääreen oli istutettu tuoksupelargonioita pitämään hyönteisiä loitolla. Hetken kaupunkia kierrettyämme söimme lounaan paikallisessa ravintolassa, ja retki päättyi vierailuun kaupungissa sijaitsevaan Jade-museoon. Tämäkin käynti oli hyvin opettavainen. Saimme kuulla, että korukivenä käytettyä jadea löytyy pääasiassa kolmesta paikasta maailmassa: Guatemalasta, Myanmarista (josta kaikki Kiinan jadekivet on tuotu) ja Venäjän Siperiasta. Amerikkalainen arkeologi Mary Lou Ridinger oli henkilökohtaisesti kertomassa meille yli 40-vuotisesta urastaan jadekivien parissa. Hän oli miehensä kanssa löytänyt uudestaan jaden lähteet Guatemalassa, joiden sijainti oli vuosituhansien kuluessa unohtunut paikallisilta. Kukaan ei tiennyt, mistä muinainen Maya-kulttuuri oli löytänyt jadekivet koruihinsa ja kuolinnaamioihinsa, ja kun Ridinger oli luonnontieteellisen tietämyksensä perusteella arvellut, että Guatemala oli todennäköisin lähde, hänelle oli naureskeltu uran alkuvaiheessa. Nykyään häntä arvostetaan maassa paljon, ja mm. vuonna 2003 alussa hänen elämäntyöstään julkaistiin artikkeli myös National Geographic -lehdessä. Paluumatkalla opas kertoi vielä Guatemalasta yleisesti. Hän kertoi paikallisista juhlapyhistä ja miten niitä vietetään, esimerkiksi kuolleiden päivän vietto poikkeaa paljon vastaavasta päivästä Meksikossa. Opas myönsi suoraan, että korruptio ja väkivalta ovat valitettavia ongelmia maassa, mutta osasi omalla aurinkoisuudellaan välittämään silti kuvan maasta, joka on ehdottomasti tutustumisen arvoinen. Itselleni päällimmäisenä mieleen jäi ihmisten ystävällisyys ja värikkyys, joka toistui niin talojen seinissä kuin huiveissa, laukuissa, liinoissa ja muissakin käsitöissä. Värit olivat voimakkaita, eivät pastellisia kuten Karibialla. Kappalevalinta on tällä kertaa Suomesta, Jonna Tervomaan iki-ihana Minä toivon, jonka sanoma kertoo eletystä elämästä ja tulevista haaveista. ”Tarkoitus on elää ja kerran kuolla, […] tehdä jotain hyvää kun voi, oi sehän menee kiertoon.” :) Jonna Tervomaa: Minä toivon: https://youtu.be/NU0gVUVI6v0  Jadekivestä tehty kaulakoru, jossa Maya-kalenterin mukainen syntymäpäiväni, ”E”
0 Comments
Leave a Reply. |