 Yritän Peten kanssa saada palloa koriin kilpailussa ”Crazy ball”. Kuva: Isa Vava  Reggaeton-tanssitunnilla aurinkokannella Olin kahdeksan vuotta sitten maaliskuussa äitini, isäni ja Ismon kanssa Fär-saarilla, sillä tuolloin se oli Huippuvuorten lisäksi ainoa paikka maailmassa (merialueita lukuunottamatta), jossa pystyi näkemään täydellisen auringonpimennyksen. Samaan reissuun pystyi siis yhdistämään kiehtovat saaret ja jännittävän luonnonilmiön. Ratkaisevalla hetkellä taivas oli lähes pilvinen ja näimme itse pimennyksestä taivaalla vain pilkahduksen. Kuun heittämän varjon eteneminen merellä ja yön laskeutuminen keskellä päivää oli silti vaikuttavaa. Koska menimme silloinkin Fär-saarille laivalla, tai oikeammin isolla autolautalla Tanskasta, tutustuimme myös joihinkin toisiin matkustajiin. Minua hämmästytti, miten paljon mukana oli vannoutuneita pimennysbongareita, jotka ilmeisesti kiertelivät ympäri maapalloa pimennyksien perässä ja kyselivät toisiltaan, kuinka monta pimennystä olivat jo kokeneet. Joillakin oli ”plakkarissa” jo lähes parikymmentä nähtyä pimennystä. Miksi tämä tuli mieleeni nyt täällä MSC Poesialla? Koska olen täälläkin osittain hämmästynyt siitä, miten yleinen seuraava keskustelunavaus tuntuu olevan: ”Kuinka mones maailmanympäriristeily tämä sinulle on?” Esimerkiksi illallispöydässämme istuva italialainen Guido on kiertänyt maailman risteilylaivalla tätä ennen jo neljä kertaa. Elementtien taistelu -kilpailussa tuli-joukkueessamme olevalle ranskalaiselle pariskunnalle tämä on jo kolmas maailmanympäriristeily tällä laivalla. Heille tämä on kuulemma mukavaa ajanvietettä. Myös toiselle ilmeisesti yksin matkustavalle ranskalaisrouvalle nuo elementtien väliset kilpailut ovat jo hyvin tuttuja, hän on nähnyt ne jo moneen kertaan, mutta jaksaa innostuneesti olla silti mukana. Kun kerromme puolestamme, että meille tämä on ollut pitkäaikainen haave, vaatinut paljon säästämistä ja suunnittelua, ja on todellinen ”kerran elämässä” -kokemus, niin saamme osaksemme ymmärtäväistä nyökyttelyä, mutta ilmeisesti kokemuksen ainutlaatuisuus jää kuitenkin keskustelukumppaneille hieman epäselväksi. Joillekin ihmisille tällainenkin elämä voi siis olla arkipäivää. Maailman ympäri kiertämiseen liittyy mielenkiintoisia kelloon ja aikaan liittyviä ilmiöitä. Eilisen illan teatterishowssa laulaja Robert McVeigh tulkitsi klassikoita mm. Beatlesiltä ja Queenilta. Ennen esitystä laivan viihdepäällikkö muistutti jälleen siirtämään yöllä kelloja tunnilla taaksepäin, ja huokaisi, kuinka tämä on risteilyn parasta aikaa: neljänä yönä peräkkäin kelloja siirretään taaksepäin, ja saa nukkua pitkään. Kieltämättä jatkuviin 25-tuntisiin vuorokausiin voisi tottua, mutta aivan yhtä tiiviiseen tahtiin kelloja ei jatkossa siirrellä. Nyt Atlantin ylityksen aikana liikumme niin paljon länteen yhdellä rysäyksellä, että aikavyöhykkeitä tulee ylitettyä rivakkaan tahtiin. Kaiken kaikkiaan kuitenkin, kun matkan edetessä menemme koko pallon ympäri, niin kelloja siirretään taaksepäin yhteensä 24 kertaa, jolloin olemme jälleen siinä kellonajassa, mistä lähdimmekin. Farmaseuttina minun on tosin pakko olla tässäkin aivan tarkka, ja kertoa, että oikeasti siirrämme kelloja käsittääkseni 25 kertaa taaksepäin, ja yhden kerran tunnilla eteenpäin, sillä reittimme kulkee myöhemmin kevään mittaan Filippiineiltä Japaniin, ja tuossa vaiheessa siirrymme yhden aikavyöhykkeen verran takaisin itään päin, ja niinpä silloin veivaamme viisareita hieman edestakaisin. Tyynellä valtamerellä tapahtuu matkan aikana toinen ilmiö, joka toki on hyvin tiedossa etukäteen, mutta meille silti jälleen ainutlaatuista elämässä. Kansainvälinen päivämääräraja menee Tyynenmeren poikki, joten kun lähdemme Havaijilta ja ennen kuin saavumme Samoalle, käy jonain yönä niin, että samalla kun siirrämme kelloja taaksepäin jälleen yhdellä tunnilla, siirrämme päivämäärää eteenpäin yhden päivän verran ja elämästämme ”häviää” yksi päivämäärä. Näin täytyy luonnollisesti käydä jossain vaiheessa, sillä kellojen jatkuva siirtäminen taaksepäin ja päivien piteneminen tulee kompensoida päivämäärässä. Alkuperäisessä risteilyaikataulussamme on yksi viiden päivän mittainen jakso Tyynellämerellä pelkkiä meripäiviä. Todellisuudessa luulen, että tuon jakson aikana juuri ylitämme päivämäärärajan, ja meripäiviä on oikeasti vain neljä eikä viisi. Varustamo ei ole halunnut jättää aikataulusta tuota yhtä päivää pois, sillä se olisi herättänyt kysymysten tulvan matkustajilta jo ennen reissua (”Miksi yksi päivä puuttuu aikataulusta!?”) Alamme olla jo sen verran lämpimillä vesillä, että laivan sisällä on viileämpää kuin ulkona. Meri on syvän sininen, taivas kirkas ja pilvenhattaroita leijailee harvakseltaan. Huomenna saavummme Karibian saariston itäisimpään osaan, Barbadokselle, merestä nousseelle korallisaarelle, jonka pinkkejä hiekkarantoja olisi tarkoitus lähteä tallustelemaan. Barbados oli Suomenkin uutisissa viime vuonna, kun irtautui Kansainyhteisöstä ja luopui kuningatar Elisabetista maan ylimpänä hallitsijana. Tulevaisuudessa moni muukin entinen Britannian siirtomaa saattaa tehdä pesäeroa siirtomaa-aikaan. Barbadokselta on kotoisin myös laulaja Rihanna, josta maan asukkaat ovat luonnollisesti ylpeitä. Tähän loppuun siis, Rihannan kappale Don’t Stop the Music, mutta Jamie Cullumin ansiokkaana versiona, jonka kuulin jo vuosia sitten ja johon tykästyin. Jamie Cullum: Don’t Stop the Music: https://youtu.be/kYhT7oCDoqM  Neulontahetki loungessa
0 Comments
Leave a Reply. |