Kiitos!

Petran porteilla

Iraklionin satamaa

Ah, Genova. Jälleen Genova. Ihana Genova. Tänä aamuna saavuimme laituriin kukkuloiden ympäröimään kaupunkiin auringon lämmittäessä selkää jo aivan eri lailla kuin tammikuussa. Odysseiamme saapui päätökseen, yhteensä 36 035 merimailia 119 päivän aikana, sama matka on toisin ilmaistuna 66 737 kilometriä. Lähdimme laivalla länteen ja saavuimme laivalla lännestä. Tuntuu kieltämättä uskomattomalta, että olemme saaneet ja voineet tehdä tällaisen matkan. Haikeaa oloa ei helpota kaikkien matkan aikana tutuksi tulleiden ihmisten hyvästeleminen eilisillan ja tämän aamun aikana, kyyneleiltäkään ei vältytty. Nyt olemme jo majapaikassamme Genovassa, ja täältä palaamme kahden (toivottavasti) hyvin nukutun yön jälkeen takaisin kotiin Suomeen.
 
Mutta palataan ajassa vielä hieman taaksepäin, Jordaniaan, joka oli viimeinen kohteemme ennen saapumista Eurooppaan. Jordanian ainoa satamakaupunki Akaba on Punaisen meren pohjoispäässä, Akabanlahden pohjukassa Israelin ja Saudi-Arabian naapurina, eikä Egyptikään ole kaukana. Sopivasta kohdasta laivan parvekkeelta katsoen näki samalla kertaa näiden kaikkien neljän maan rannikkoa. Akaban näimme tällä kertaa vain laivan kannelta ja bussin ikkunasta käsin, sillä meillä oli varattuna kokopäiväretki maan eittämättä tunnetuimpaan ja suosituimpaan kohteeseen, Petraan. Petra on jo kauan ennen ajanlaskun alkua perustettu ja kallioon hakattu kaupunki, joka syntyi hyvien kauppareittien solmukohtaan kuivaan laaksoon autiomaassa. Kaupungin perustaneet nabatealaiset (muinainen arabialainen kansa) eivät kuivuutta säikähtäneet, vaan rakensivat kaupunkia varten kattavan ja hyvin toimivan vedenkeruu- ja kastelujärjestelmän, jonka avulla he pystyivät viljelemään maata. Kaupunki menestyi satoja vuosia, ja siitä tuli aikanaan myös yksi Rooman valtakunnan provinsseista, mutta valtakunnan alamäki alkoi 300-luvulla suuren maanjäristyksen jälkeen. Maanjäristys tuhosi suurelta osin kaupungin vesijärjestelmän ja lopulta 600-luvulla kaupunki jäi unohduksiin vähän koko maailmalta. Nykyään siellä käy vuosittain satojatuhansia turisteja ja arkeologiset kaivaukset jatkuvat, vain muutama prosentti alueesta on kunnolla tutkittu. 
 
Kaikki vierailijat kulkevat kaupunkiin pitkin kapeaa solaa, jota kutsutaan nimellä siq. Se oli meistäkin yksi kaupungin vaikuttavimpia osuuksia, kun monen kilometrin matkalla jyrkät kalliot nousivat polun molemmin puolin ja vesi on vuosimiljoonien aikana uurtanut hiekkakiviseinämiin monenlaisia muotoja ja aaltoja. Oppaamme kertoi matkalla Petran historiasta ja arkeologisista löydöista, muun muassa seinään hakatuista alttareista ja kuvista, jotka esittivät karavaaneja ja kameleita. Kun lähestyimme solan päätä, opas alkoi taas kertoa yhdestä ylhäällä kanjonin päällä olevasta kivestä: ”Katsokaa, kun tuo yksi lohkare muistuttaa ihan kuppikakkua…”, ja samalla hän ohjasi meidät sivuun toisen seinämän viereen, jotta näkisimme kyseisen ”kuppikakun” paremmin. Yhtäkkiä hän pyysikin meitä kääntymään ja kun katsoimme toiseen suuntaan, näimme useista mainoskuvista tutun näkymän, jossa sola päättyy ja kallioiden välistä pilkottavat kreikkalaiset pylväät. Pylväät ovat osa suuren kallioon hakatun hautakammion julkisivua, mutta kaupungin ”löytäjät” aikanaan luulivat, että luola on aarrekammio ja sillä nimellä kyseinen hauta edelleenkin tunnetaan, ”The Treasury”.
 
Solasta päästyämme meillä oli noin tunnin verran aikaa kierrellä kaupungissa, ja näimme muitakin enemmän tai vähemmän koristeltuja hautakammioita, kallioon hakatun teatterin ja myös paljon kaupustelijoita ja kameleita, joiden omistajat markkinoivat kameliratsastusta. Oppaamme kertoi, että kaupunkiin kunnolla tutustuminen veisi monta päivää ja meillä oli käytettävissä koko retkeen vain muutama tunti. Ajanpuutteesta huolimatta kaikista matkan kohteista ehkä juuri Petra ja ”aarrekammion” näkeminen sai aikaan suurimman vau-elämyksen, ja tämä johtuu varmastikin siitä yksinkertaisesta syystä, että se on niin vanha. Muistan, että samanlainen tunne minulle tuli aikanaan Roomassa, kun näin Pantheonin kirkon, joka Rooman aikana oli ollut aluksi roomalaisille jumalille pyhitetty temppeli ja joka on rakennettu jo lähes kaksituhatta vuotta sitten. Se, että jokin rakennelma säilyy ehjänä ylipäätään noin pitkiä aikoja, saa aikaan suurta kunnioitusta ja se, että pääsee näkemään ne omin silmin, aiheuttaa jo kaikenlaisia väristyksiä. Olisi mielenkiintoista olla kärpäsenä katossa jossain päin maailmaa kahden tuhannen vuoden päästä ja ihmetellä, onko yhtään nykyaikana pystytettyä rakennusta siihen aikaan vielä pystyssä.
 
Paluu Petrasta tapahtui samaa kapeaa solaa pitkin ylämäkeen (onneksi tie ei ollut kovin jyrkkä), ja lähtöpisteeseen päästyämme söimme lounaan Mövenpick-hotellissa, joka oli minusta erittäin kaunis kaikkine arabialaisine ornamentteineen, suihkulähteineen ja kiviupotuksineen. Paluumatkalla laivalle bussi teki pakollisen pysähdyksen putiikin luona, joka myi kaikenlaista jordanialaista matkamuistoa ja käsityötä (ja varmasti myös paljon Kiinassa tuotettua tilpehööriä) ja kun sieltä lähdimme, huomasin omin korvin, kuinka ylhäällä Petra olikin ollut. Ilmeisesti minulla alkoi saman päivän aikana jonkinlainen pieni flunssa, joka on nyt jo mennyt ohi, mutta tuolloin sen huomasi siitä, että kun olimme päässeet takaisin alas satamaan niin korvani olivat jo aivan lukossa ilmanpaineen vuoksi. Ne olivat lukossa vielä seuraavanakin päivänä, mutta sitten vähitellen loksahtelivat auki.
 
Petran jälkeisenä päivänä oli Suezin kanavan vuoro. Toisin kuin Panaman kanava, jossa noustaan ja laskeudutaan suluissa, Suezin kanava on kaivettu suoraan aavikon läpi yhteen tasoon ja se yhdistää Punaisen meren Välimereen ilman fyysisiä esteitä. Tällä seikalla on ollut vaikutuksia varsinkin itäisen Välimeren ekologiaan, kun aikaisemmin Välimerestä puuttuneet lajit ovat siirtyneet sinne kanavaa pitkin ja vallanneet itselleen uusia asuinpaikkoja. Muistan nähneeni dokumentin, jossa kerrottiin kuinka Punaisesta merestä siirtyneet siipisimput ovat oppineet saalistamaan yhdessä entistä tehokkaammin Välimerellä ja ilman luontaisia vihollisia ovat kasvamassa koko ajan suuremmaksi ongelmaksi Välimeren perinteisille ekosysteemeille. Meille Suezin kanava näyttäytyi lähinnä aavikon keskellä etenevänä pölyisänä vesiväylänä, jonka läpi menimmekin yllättävän nopeasti.
 
Välimerellä käväisimme vielä Kreetalla, sen pääkaupungissa Iraklionissa. Retkeä ei tällä kertaa ollut, vaan tallustelimme pitkin kaupungin katuja omatoimisesti. Meillä molemmilla oli tunne kotiinpaluusta, olimmehan jälleen Euroopassa, emmekä vain Euroopassa vaan myös EU-alueella ja rahakin oli jo tuttua kaikkien dinaarien, rialien, ringgittien, pesojen, kinojen, wonien, jenien ja dollarien jälkeen. Kahvilassakin näkyi ruokalistalla suomen kieltä. Puhelinta pystyi käyttämään jälleen melko huoletta mobiiliverkossa. Kreetalla risteilyn loppu alkoi jo häämöttää ja lopulta Rooman satamakaupungissa Civitavecchiassa emme enää jaksaneet edes lähteä kaupungille kävelemään. Kävimme kuitenkin laivan ulkopuolella toivottavassa hyvää kotimatkaa ystävillemme Mikolle ja Katrille, jotka olivat nousseet laivaan tammikuussa jo Roomasta ja palasivat samasta paikasta myös kotiin.
 
Haluan kiittää kaikkia lukijoita blogin seuraamisesta ja kaikista kommenteista, joita olen saanut myös Peten Facebookin kautta. Se on auttanut myös kirjoittamisen jatkamisessa. Kirjoittaminenkin on ollut eräänlainen matka, joka on nyt tulossa päätökseen. Alussa en ollut lainkaan varma, kuinka paljon tulen kirjoittamaan blogia, mutta vähitellen tekstejä alkoi syntyä ja kirjoittaminen tuntui luontevalta ja melko aikaisessa vaiheessa päätinkin jo kirjoittaa jokaisesta matkakohteesta ainakin jotain. 
 
Kiitos. Thank You. Merci. Danke. Gracias. Grazie. Obrigado. Shukran.
 
Andrea Boccelli: Con Te partirò: https://youtu.be/TAiIQ91UPeo

Genovan rantakadulla. Horisontissa näkyvä hädin tuskin erottuva valkoinen viiva on MSC Poesia, joka jatkaa matkaa ilman meitä.