![]() Kyllä maailma on kaunis. Pelkästään Tyynenmeren kirkkaasta vedestä heijastuvaa puhtaan sinistä väriä voisi katsella vaikka kuinka pitkään. Olemme Polynesian ja Melanesian välisillä merialueilla, Oseaniassa. Kaikkia Australian, Indonesian ja Filippiinien itäpuoleisia valtavia merialueita saarineen kutsutaan yhteisnimellä Oseania. (Joskus myös Australia lasketaan tähän ”maanosaan” mukaan). Oseania jaetaan kulttuuripiirteiden mukaan perinteisesti kolmeen osaan, Mikronesiaan, Melanesiaan ja Polynesiaan. Yhteistä koko Oseanialle on valtavat välimatkat, jotka erottavat atolleja ja saaria toisistaan. Tuntuu ihmeelliseltä, miten saaret on voitu asuttaa, kun ei voi mitenkään nähdä saarelta toiselle ja jos lähtee ylittämään aavaa merta, voi hyvin mennä ohi seuraavasta lähimmästä maaläiskästä. Toisaalta juuri Oseanian asuttamisen historiaa on tutkittu paljonkin ja esim. kielitieteellisillä ja muilla menetelmillä saatujen tietojen pohjalta muuttoaaltojen suunta ja ajankohta on pystytty päättelemään hyvinkin tarkasti. Suurimman vaikutuksen minuun aikoinaan teki juuri tutkimustieto saarten ensimmäisten asukkaiden merenkulkutaidoista. Siinä missä ensimmäiset eurooppalaiset tutkimusmatkailijat olivat hyvinkin kompassin armoilla ja tuntuu, että joskus suunnistivat umpimähkään kohti tuntemattomia vesiä (joka luonnollisesti tuotti joskus tulostakin), Oseaniassa osattiin lukea merta, ilmaa ja luontoa hämmästyttävän tarkasti. Käytännössä saarten välillä osattiin kulkea Auringon, Kuun ja tähtien antaman avun lisäksi seuraamalla aaltoja, pilviä ja lintuja ja muita eläimiä. Merenkulkutaito kulki perimätietona sukupolvelta toiselle, tosin en tiedä, onko sitä enää jäljellä siinä mielessä kuin ennen, kun alkuperäinen kulttuuri on saanut vaikutteita muualta maailmasta. Nyt on kuitenkin pakko nostaa kissa pöydälle, ja puhua juuri tästä silmiä hivelevästä kauneudesta ja risteilymatkustamisesta, ehkä matkustamisesta yleensäkin, ja huonosta omastatunnosta. Minua kaihersi jo risteilyä varatessa vuosia sitten tieto siitä, kuinka paljon risteilylaivat saastuttavat. Tämä meidän purtemme on valmistunut jo vuonna 2007, ja vaikka tässäkin on jo sinänsä edistyksellisiä piirteitä, joilla päästöt on pyritty ottamaan huomioon, on todellisuus kuitenkin se, että laivalla siirtyminen paikasta toiseen aiheuttaa paljon rasitusta luonnolle. Hyviä asioita tässä laivassa ovat muun muassa melko uudenaikaiset Wärtsilän sähkömoottorit, joilla laiva liikkuu eteenpäin (polttoaineella tuotetaan teho sähkömoottoreihin… en ole kovin tekninen ihminen, joten älkää kysykö tarkemmin…), lisäksi laivan pakokaasut puhdistetaan jollain lailla, ennen kuin ne päästetään taivaalle, samoin laivan likavesistä mitään ei päästetä likaisena mereen. Nykyään rakennettavat uusimmat laivat pyritään rakentamaan mahdollisimman ympäristöystävällisiksi, jolloin otetaan huomioon mm. veden vastus, käytettävä polttoaine ja kaikki puhdistusjärjestelmät ja vaikkapa matkustajien käyttämät astiat ja ruokahävikki, mutta totuus silti on varmaan se, että matkustaminen tulee kuluttumaan luonnonvaroja vielä pitkälle tulevaisuuteen. Onko sitten pakko matkustaa Samoalle nähdäkseen, että ”kyllä, hiekka on valkoista ja hienoa ja palmut todella kaartuvat rannan ylle, aurinko helottaa suoraan pään päällä ja kaikki tuntuu ihanalta ja rennolta rantabaaria myöten”? Meillä oli eilen tällainen aivan ihana taksimatka Samoan pääkaupungista Apiasta saaren etelärannalle, josta löytyi oheisen kuvauksen kaltainen paratiisi ja vietimme todella mukavan päivän rannalla lekotellen. Eikö saman näkisi kuvistakin ja voisi fiilistellä, kuinka kaunista siellä on? Miksi kaikki on pakko kokea itse? Eikö rentoutuminenkin onnistu kotipaikkakunnalla ihan yhtä hyvin? Mitä perusteluja minulla on tälle itsekkyydelle? Onhan niitä joitakin pakko ollut itselleen keksiä. Pääasiallisin perustelu itselleni on varmaan ”kerran elämässä” -ajattelu. Kun yhden kerran kiertää maailman hitaasti ja kunnolla, sitä ei tarvitse tehdä toista kertaa. Tässäkin toki huijaan itseäni vähän, sillä olen jo kerran matkustanut Kapkaupungista laivalla Englantiin, hyvinkin pitkän laivamatkan siis. Ja olen myös ylittänyt Atlantin kaksi kertaa aikaisemmin risteilylaivalla. Voinko edes käsi sydämellä luvata, etten tekisi tällaista matkaa uudestaan, jos mahdollisuus aukenisi? Hankala sanoa varmuudella. Toinen perustelu tälle matkalle on se, että kun tässä näkee niin monta paikkaa yhdellä kertaa, niin ei tarvitse sitten käydä niissä erikseen myöhemmin pitkillä lentomatkoilla. Sen sijaan, että lentäisin erikseen Havaijille, San Franciscoon, Sydneyyn ja Tokioon, näen ne kaikki tässä näppärästi samalla kertaa. Tässäkin alan sitten toisaalta pohtia sitä, että olisinko käynyt näissä kaupungeissa ilman tätä risteilyä kuitenkaan, kun Euroopan matkailu on tähänkin asti riittänyt oikeastaan ihan hyvin, ja sielläkin on niin paljon vielä näkemättä, paljon lähempänä. Kaikki lopulta kietoutuu hyvin monimutkaiseksi vyyhdeksi päässäni. Ajattelen, että yksittäinen ihminen on lopulta aika heikko, ja tekee itsekkäitä päätöksiä, vaikka yrittää keksiä päätöksilleen yleviä perusteluja, kuten minäkin olen yrittänyt. Siksi kai olisi tärkeää, että valtiot ja yhteisöt pystyisivät tekemään päätöksiä luonnon puolesta, ja esim. tekemään matkustamisesta sen verran luksusta, että matkat todella olisivat ”kerran elämässä” -kokemuksia, tai matkustusvälineet pakotettaisiin riittävän nopeasti sen verran ympäristöystävällisiksi, että luonnonvaroja ei ylikulutettaisi. En haluaisi olla se sukupolvi, joka muistetaan pääasiassa ahneudestaan. Tulevaisuus kertoo tämänkin meille aikanaan. Musiikkina tällä kertaa valikoitui Mikko Kuustosen kappale Aurora, joka Hectorin tulkintana saa mukavasti syvyyttä. Olemme matkalla kohti eteläistä Kauriin kääntöpiiriä, joka laulussakin mainitaan, ja jokainen kannamme mukanamme oman elämämme kipuja. Hector: Aurora: https://youtu.be/lyKJi6pm7i4
0 Comments
Leave a Reply. |