 Yritin maastoutua pupujen joukkoon  ”Jeepneyt” ovat yleinen näky Manilan kaduilla, ja edullinen joukkoliikennemuoto. Emme silti uskaltaneet kokeilla. Taustalla Jollibee, McDonaldsin pahin kilpailija Filippiineillä. Minulla ei ollut Manilasta juuri ennakkokäsitystä ennen tänne saapumista. Tiesin, että se on Filippiinien pääkaupunki, ja että kaupunki on valtava. Filippiineistä muutoin muistin lähinnä Imelda Marcosin kengät (olin 8-vuotias, kun niitä päiviteltiin uutisissa 1980-luvulla), ja sen että Pinatubo-tulivuori purkautui täällä joskus 1990-luvulla. Tiesin, että Filippiinit on vahvasti katolinen maa ja että espanjalaiset ovat joskus olleet täällä. (Imelda Marcos on filippiiniläinen poliitikko, ja edesmenneen presidentin ja diktaattorin Ferdinand Marcosin leski, joka miehensä valtakaudella (1965-1986) keräsi yli 3 000 kenkäparin kokoelman.) Saavuimme satamaan eilen puolen päivän aikaan ja koska päivälle ei ollut varattu mitään retkiä varustamolta, lähdimme toisen suomalaisen pariskunnan kanssa käymään suuressa ostoskeskuksessa. Juu tiedän, todella omaperäistä. Tiesimme, että seuraavana päivänä on vuorossa kulttuuriretki, niin siksi pystyimme ensimmäisenä päivänä tutustumaan kaupungin kaupallisempaan puoleen. Olin lukenut netistä, että 7 kilometrin taksimatka olisi taksamittarin mukaan runsaat 200 pesoa, eli reilusti alle 5 euroa. Huomasimme pian, että turisteille on kuitenkin turistihinnat ja taksamittarista puhuminen olisi varmaan ollut turhaa. Ensimmäinen kuski olisi vienyt meidät perille 100 dollarilla (25 dollaria per henkilö), mutta lopulta löysimme kuskin, joka veloitti matkasta 20 dollaria yhteensä. Itse kauppakeskus oli valtava, mutta ei muuten kovin omaperäinen. Hinnatkaan eivät olleet siellä erityisen edulliset, ja päättelimme siitä, että maassa täytyy olla suuret tuloerot tai sitten koko ostoskeskus on rakennettu vain turisteja silmällä pitäen. Suuret tuloerot ja köyhyys iskivät vasten kasvoja paluumatkalla laivaan. Oli sydäntä särkevää nähdä vaahtosammuttimen kokoinen lapsi kerjäämässä aikuisen kanssa risteyksessä, kun autot pysähtyivät punaisiin valoihin. Lapsi oli ehkä noin kolmevuotias. Hän taputteli valoihin seisahtunutta moottoripyörää, välillä liitti kätensä yhteen ikään kuin rukoillakseen ja välillä ojensi tyhjää kättään kohti kuskia. Mukana ollut aikuinen (isä?) oli eittämättä opettanut nämä eleet lapselle tai sitten lapsi oli vain oppinut seuraamaan aikuisen esimerkkiä. En varmaan koskaan tule unohtamaan tuota näkyä, keskellä kaaosmaista liikennettä. Yhtäkkiä taksista maksamamme hinta ei tuntunut enää yhtään miltään meidän mittakaavassamme. Seuraavana päivänä retki lähti aikaisin, heti kahdeksan jälkeen. Retken aikana opimme paljon Filippiinien historiasta ja erityisesti itsenäistymisen vaiheista ja sotahistoriasta. Täälläkin on sodittu paljon. Kävimme ensin Intramuros-nimisessä kaupunginosassa, joka on vanhimpia Manilan alueita Espanjan siirtomaavallan ajalta. Espanja hallitsi saaria yli kolmesataa vuotta ja rakennutti muurien ympäröimän alueen, jota oli helpompi puolustaa ja jonka sisällä oli vielä erikseen linnoitettu varuskunta. Näimme kirkon, joka on rakennettu seitsemän kertaa. Ensimmäiset kaksi puurakenteista paloivat ja seuraavat kivirakenteiset tuhoutuivat kukin vuorollaan maanjäristyksissä, paitsi viimeisin toisen maailmansodan pommituksissa. Uusin versio on 1950-luvulta. Koko Intramurosin alue (ja itse asiassa koko Manila) tuhoutui toisen maailmansodan aikana, ja yli 100 000 kaupunkilaista (10 % sen aikaisesta väestöstä) sai surmansa. Japanilaiset valloittajat, jotka olivat kaupungissa runsaan kolmen vuoden ajan, linnoittautuivat kaupunkiin ja Yhdysvallat ensin pommitti kaupungin hajalle ja sen jälkeen tunkeutui vähitellen eri suunnilta yhä lähemmäs japanilaisia ja lopuksi muurien sisäpuolelle, jonne japanilaiset vetäytyivät. Kun yhdysvaltalaissotilaat lopulta saapuivat Intramurosin sisällä olevalle linnoitukselle ja lähestyivät sen valleja, heitä vastassa oli mädäntynyt haju. Selvisi, että linnoituksen vankityrmiin oli taistelujen viimeisten viikkojen ja päivien aikana sullottu 600 filippiiniläistä ja amerikkalaista vankia, ja heidän oli annettu tukehtua ja nääntyä nälkään ahtaissa huoneissa. Nykyään heidän jäänteensä ovat haudattuna vankityrmien vieressä olevan valkoisen ristin alla. Pääsimme käymään tuossa vankityrmässä, joka nykyään toimii osana linnoitusmuseota. Opas tutustutti meidät myös José Rizal -nimisen miehen historiaan, häntä pidetään maan kansallissankarina, sillä hänen kirjoituksensa ja runonsa saivat filippiiniläisten kansallistunnon heräämään. Rizal oli myös ollut espanjalaisten vankina samassa linnoituksessa, jossa edellä mainitut vankityrmätkin sijaitsivat ja hänen teloituksensa vuonna 1896 sai kansan liikkeelle. Sen sijaan, että Rizalin teloitus olisi lopettanut itsenäisyyspyrkimykset, niin erinäisten vaiheiden jälkeen ensimmäinen Filippiinien tasavalta syntyikin vuonna 1898. Nykyään Rizalin patsas on keskellä Manilaa puistossa kunniapaikalla ja sitä vartioi jatkuvasti kaksi sotilasta, joiden vuorot kestävät aina kaksi tuntia kerrallaan. Filippiiniläisten riemu uudesta tasavallasta jäi lyhkäiseksi, sillä Espanja oli jo ehtinyt myydä siirtomaan Yhdysvalloille ja niinpä yhdysvaltalaisetkin sekaantuivat vasta itsenäistyneen maan historiaan. Yhdysvaltojen ja Filippiinien välisen sodan jälkeen Filippiinit sai kuitenkin jonkinlaisen itsehallinnon jo 1900-luvun alussa ja ainakin oppaalta saamani käsityksen mukaan kaikki ei ollut silloin niin surkeaa. Yhdysvaltain hallinnon alla esimerkiksi maan koululaitos kehittyi paljonkin. Espanjan aikaisten katolisten koulujen sijaan (joissa keskityttiin lähinnä uskontoon ja lukutaitoon) yhdysvaltalaiset alkoivat opettaa maan kouluissa kaikkia muitakin oppiaineita, samoja, joita Yhdysvalloissakin opetettiin tuohon aikaan. Lopullisesti Filippiinit itsenäistyi Yhdysvalloista vasta 1946. Seuraavaksi näimme bussin ikkunasta Imelda Marcosin suuruudenhulluuden saavutuksia: filippiiniläisen betonisen kulttuurikeskuksen; vuoden 1974 Miss Universum -kisoja varten rakennetun ulkoilma-areenan (joka rakennettiin kuulemma 77 päivässä); kookospalatsin, jonka Imelda rakensi paavin vierailua varten, vaikka paavi sitten lopulta kieltäytyi moisesta hulppeudesta; elokuvakeskuksen, joka sekin rakennettiin pikavauhtia (ja joka siksi on nykyään huonokuntoinen) ja vielä messukeskuksen, jonka yhteyteen piti ympätä myös hotelli. Yhteensä Imeldan ja hänen presidenttinä toimineen miehensä epäillään kavaltaneen valtiolta yli 5 miljardia dollaria, eikä Imelda tunnu koskaan hävenneen tätä. Hän jatkoi miehensä kuoleman jälkeen poliitikon uraa, elää edelleen Filippiineillä, mutta ei enää esiinny julkisuudessa. Hänen poikansa on nykyään maan presidentti. Retken lopuksi kävimme vielä Manilan amerikkalaisella hautausmaalla ja muistomerkillä, joka on kuulemma maailman suurin Amerikan ulkopuolella oleva yhdysvaltalainen sotilashautausmaa. Moitteettomasti hoidetuilla nurmikoilla on yhteensä 17 206 hautaa, joita jokaista koristaa marmorinen risti (tai daavidin tähti). Useimmissa risteissä on sen alle haudatun sotilaan nimi, mutta siellä täällä on myös ristejä, joissa lukee, että vain Jumala tietää vainajan henkilöllisyyden, siis tunnistamattomaksi jääneiden sotilaiden hautoja. Hautausmaan vainajat ovat Tyynenmeren sodassa kuolleita, kun Yhdysvallat valloitti takaisin Japanin sodan alussa valtaamia saaria. Kaiken kaikkiaan opimme siis tänään paljon kaikesta pahasta, mihin ihminen kykenee. Olemme alle viikon päästä myös Japanissa, ja siellä epäilemättä myös kuulemme jotain sodasta, varsinkin kun tulemme käymään Nagasakissa, jonne toinen atomipommeista pudotettiin sodan lopussa. Tiedän, että toisen maailmansodan jälkeen liittoutuneet olivat mukana kirjoittamassa Japanin uutta perustuslakia, ja Japani on joutunut kohtaamaan historiansa, vaikka aina se ei ole helppoa. On varmasti hyvä, että ihmisiä kaikkina aikoina muistutetaan historiasta, vaikka välillä tuntuu, että siitä ei opita mitään. Huumorikin täytyy muistaa elämässä. Jaan kanssanne retkioppaan kertoman jutun. Aivan risteilyterminaalin vieressä, rannikkovartioston talon jälkeen oli hotelli, joka on aikanaan ollut hieno, mutta ehkä nykyään jo parhaat päivänsä nähnyt. Opas sanoi, että sitä sanotaan ”uskonnolliseksi hotelliksi”. Se johtuu kuulemma siitä, että kun vieraat menivät sisään ja näkivät hulppean kauniin aulan ja salin, he sanoivat ”Oh my god! ja kun he olivat lähdössä pois, ja näkivät laskun, he sanoivat ”Jesus Christ!” ;-D Kappaleena Dire Straitsin Brothers in Arms. https://youtu.be/jhdFe3evXpk  Tällaisia valkoisia rivejä olen nähnyt lähinnä amerikkalaisissa elokuvissa, mutta nyt siis Manilassakin
0 Comments
Leave a Reply. |