Kun aika pysähtyi

Ground Zero, eli kohta, jonka yläpuolella Nagasakiin pudotettu ydinpommi räjähti elokuussa 1945

Museossa ollut kello, joka on pysähtynyt näyttämään pommin räjähdysaikaa

Voimme ajatella sotaa vaikka minkälaisten tilastojen kautta. Sotilaita on jonkinlainen määrä, joka yleensä lasketaan tuhansissa ja sodan uhreja on myös jonkinlainen määrä, tämäkin tuhansia. Ammuksia, tykkejä, pommeja, kranaatinheittimiä, kivääreitä, panssarivaunuja, kaikki nämä ovat meillekin tulleet tutuiksi viimeaikaisista uutisista Ukrainasta. Uutisissa kerrotaan strategioista, voitoista, tappioista, analysoidaan syitä ja seuraksia ja esitetään erilaisia tulevaisuuden näkymiä. Jo sodan aikana aletaan pohtia sen syitä ja taustoja ja nähdään jälkiviisaina, kuinka kaikki oli alkanut. Silti mikään ei koskaan muuta sitä, että yksittäisen ihmisen kannalta sota on aina tragedia ja vaikka yksittäinen ihminen voi ajatella sodasta mitä tahansa, niin jäädessään sodan jalkoihin sillä ei ole mitään merkitystä. Hänestä tulee vain yksi luku, yksi numero, yksi uhri tai yksi selvinnyt. Ja joskus ”selviytyneenkin” kohtalo voi olla karu. Tämä kävi selväksi eilen, kun kävimme Nagasakissa, jonne pudotettiin toisen maailmansodan aikana toinen ja toistaiseksi viimeinen sodassa käytetty atomipommi maailmassa.
 
Kirjoitin jo aikaisemmin blogissa, että Yhdysvallat oli tullut Tyynenmeren taisteluiden aikana siihen johtopäätökseen, että Japanin valtaaminen maihinnousujoukkojen ja ”tavanomaisten” pommitusten avulla tulisi maksamaan hyvin monen yhdysvaltalaissotilaan hengen. Pelkästään Okinawassa liittoutuneita oli kuollut yli 70 000. Japani ei ollut osoittanut mitään merkkiä siitä, että se olisi jossain vaiheessa antautumassa. Päinvastoin, japanilaisten sotiminen muuttui yhä epätoivoisemmaksi lisääntyvien itsemurhaiskujen myötä ja yhä nuorempien ja (ja toisaalta vanhempien) miesten siirryttyä rintamalle. Yhdysvalloissa oli juuri saatu kehitettyä atomipommi, ja sitä päätettiin käyttää, jotta sota päättyisi nopeammin. Kun mahdollisia kohteita oli pohdittu, oli väläytetty yhtenä mahdollisena kohteena jopa Kiotoa, Japanin aikaisempaa tuhatvuotista pääkaupunkia kulttuuriaarteineen, mutta se oli jätetty pois laskuista. Jopa sodan aikana olisi ollut liian julmaa tuhota niin symbolinen kohde niin kauhealla tavalla. 
 
Elokuun 6. päivänä 1945 Hiroshimaan pudotettiin ensimmäinen pommi. Kolme päivää myöhemmin, 9. elokuuta, kun Japani ei edelleenkään ollut antautunut tai osoittanut merkkejä neuvotteluista, toinen pommi pudotettiin Nagasakiin. Nagasakin sijasta pommi oli ollut tarkoitus pudottaa Kokuran kaupunkiin Kyushun saaren pohjoisosassa, jossa sijaitsi Japanin sotilastukikohta, mutta kyseisenä päivänä kaupunki pysyi tiiviisti pilviverhon alla, eikä pommikoneesta saatu näköyhteyttä alueelle. Siksi kone kääntyi lopulta kohti Nagasakia, joka oli valittu toissijaiseksi kohteeksi siellä sijaitsevan sotateollisuuden, erityisesti telakan, vuoksi. Myös Nagasaki oli pilvinen tuona päivänä, mutta lopulta pilviverhoon tuli aukko, kaupunki tuli näkyviin ja pommi pudotettiin.
 
Pommi räjähti noin 500 metrin korkeudessa maanpinnasta, tasan klo 11.02. Kävimme Nagasakin atomipommimuseossa, jossa kerrottiin, miten pommi räjähti ja mitä sen jälkeen tapahtui. Oli kuin taivaalle olisi yhtäkkiä syttynyt toinen aurinko. Voin kuvitella, miten hämmästyneitä ihmiset ovat olleet sekunnin murto-osan ajan yhtäkkisessä kirkkaudessa, ennen kuin paineaalto ja lämpösäteily on tuhonnut kaiken tieltään. Lähimpänä olleet eivät ole välttämättä ehtineet edes pelästyä, ennen kuin kaupunki muuttui maanpäälliseksi helvetiksi. Lämpötila nousi pommin ympärillä äkillisesti tuhansiin lämpöasteisiin, mikä aiheutti valtavan paineaallon. Runsaan kilometrin säteellä pommin räjähdyksen keskipisteestä jokainen, joka oli suoraan paineaallon ja lämpö- ja radioaktiivisen säteilyn tiellä, kuoli, ja siitä kauempana olleista suuri osa haavoittui ja kuoli myöhemmin tuskallisesti kuumuuden ja säteilyn aiheuttamiin vammoihin. Vielä 11 kilometrin päässä ikkunat menivät rikki. Kun paineaalto ensin pyyhkäisi yli kaupungin, sitä seurasi voimakas tuhkan ja pölyn kyllästämä tuuli vastakkaiseen suuntaan, kohti räjähdyksen keskipistettä, kun ilma palasi täyttämään pommin aiheuttaman ”tyhjiön”. Arvioiden mukaan noin 40 000 ihmistä kuoli heti, ja yhteensä, myöhemmät vaikutukset mukaan lukien, noin 80 000 menetti henkensä. Säteilyn jälkivaikutukset ovat olleet läsnä kaupungissa tähän päivään saakka. Vaikka Nagasakiin pudotettu pommi oli räjähdykseltään voimakkaampi kuin Hiroshimassa käytetty, Nagasakissa kuolleita oli vähemmän, sillä kaupunki on rakennettu kapeaan laaksoon ja pinnanmuodot estivät pommin vaikutuksen leviämisen yhtä laajalle alueelle kuin tasaiselle alueelle rakennetussa Hiroshimassa. Kuusi päivää pommin pudottamisen jälkeen Japanin keisari käski armeijaa antautumaan, ja toisen maailmansodan katsotaan päättyneen siihen. 
 
Museossa näimme, miten lasiesineet olivat sulaneet muodottomiksi möykyiksi kuumuudessa. Tuhkasta löydettiin kolikoita, jotka olivat sulaneet kiinni toisiinsa. Erään koulutytön ateria oli hiiltynyt metallirasiassa mustaksi. Kellot olivat pysähtyneet näyttämään räjähdyksen aikaa. Kävimme myös aukiolla ja muistomerkillä, joka oli pystytetty räjähdyksen keskipisteen kohdalle. Rauhanpuistossa valtava patsas muistutti toisella, taivaalle osoittavalla kädellään ydinaseen uhkasta, ja toisella, vaakasuoraksi nostetulla kädellään toivoi ikuista rauhaa. 
 
Kaikki tämä historia pisti minut pohtimaan, mitä yksittäinen ihminen voi edes tehdä, ettei joutuisi sotaan. Taru Sormusten Herrasta – Sormuksen ritarit -elokuvassa Frodo sanoo Gandalfille, ettei olisi koskaan halunnut pahojen asioiden tapahtuvan omana elinaikanaan. Gandalf vastaa Frodolle: ”Niin kaikki toivovat, mutta se ei ole heidän päätettävissään. Voimme ainoastaan päättää, mitä teemme sillä ajalla, joka meille on annettu.” 
 
Ajattelen itsekin, että näin se todella on, kauheuksien jo tapahduttua on vain vähän (jos mitään) mitä yksittäinen ihminen voi enää tehdä tapahtumien estämiseksi. Samaan aikaan ajattelen, että on sitäkin tärkeämpää, mitä yksittäinen ihminen tekee ennen kuin mitään on vielä tapahtunut. Miten käytämme sen ajan, joka meille on annettu? Miten kohtelemme lähimmäisiämme ja miten ajattelemme heistä? Olemme historiasta nähneet, että sotien syttyminen on pitkäaikaisten, hitaitten ja osin huomaamattomien tapahtumien summa. Yleinen ilmapiiri yhteiskunnassa tai ihmisten yleiset asenteet eivät muutu yhdessä yössä. Holokaustiin johti pitkä, vuosisatoja kestänyt irrationaalinen epäluulo ja mustamaalaus juutalaisia kohtaan, ja Ukrainan sotaa ”varten” luotiin iso ja pitkäaikainen propagandakoneisto, että kaikki ukrainalaiset (ja länsimaat) saatiin leimattua ”turmeltuneiksi homoiksi” ja fasisti-natseiksi. 
 
Yksittäinen ihminen voi joka päivä, ja jokaisessa keskustelussa vastustaa tällaisia pyrkimyksiä. Tärkeää on kohdata jokainen ihminen yksilönä, ei jonkun ryhmän edustajana. Tämä on vaikeaa, mutta tärkeää. Jos jostakusta ihmisryhmästä puhutaan pahaa, kannattaa miettiä kahdesti, ennen kuin jakaa tarinaa eteenpäin. Kommenttipalstoilla ollaan tukkanuottasilla mitä pienimmistä asioista, ja rakentavien, väittelyn toista osapuolta kunnioittavien kommenttien kirjoittaja jää helposti jalkoihin, mutta aion silti yrittää jatkaa tällä rakentavalla linjalla, provosoitumatta. Muutenkin kannattaa säilyttää rauha omassa elämässään, jotta voi jakaa rauhaa myös muille. Olemme joka tapauksessa kaikki täällä maailmassa yhdessä, ja meillä on toistaiseksi vain tämä yksi maailma. Tällä matkalla olen huomannut, että ihmiset ovat loppujen lopuksi hyvin samanlaisia, minne tahansa menemme. Kaikki toivovat tulevansa nähdyksi ja rakastetuksi. Yksikin lämmin hymy päivässä voi pelastaa jonkun päivän. Miljoona lämmintä hymyä voi estää sodan. Ei ehkä nykyistä, mutta jonkun tulevan. 
 
Sandra: Hiroshima: https://youtu.be/dmC4q-siuEU

---

Rauhanpuistossa ollut patsas. Ylöspäin ojennettu käsi kertoo ydinaseen uhasta. Vaakasuora käsi symboloi rauhaa.