 Tokion Yoyogi-puistoa  Ulkonäkö pettää, herkullisia taidokkaan kokin käsittelyn jälkeen Kaikista risteilyn aikana vierailluista kaupungeista Tokio taitaa nousta ykköseksi, jos pohditaan sitä, missä tekisi mieli käydä vielä jonain päivänä uudestaan. Mikä Tokiossa vetoaa minuun? Yleisesti ottaen Japanissa vetoaa ihmisten ystävällisyys ja palvelualttius. Palvelu on joskus jopa ”liiankin” hyvää, ja pieni rentoutuminen sen suhteen ei haittaisi ainakaan minua. Esimerkiksi kenkäkaupassa myyjä avasi kengännauhoja huolellisesti ja niin paljon, että kenkä sujahti helposti ja nopeasti jalkaan ja ojensi kengän minulle polviasennossa lattialla. Kassalla maksukortit ja kuitit on aina ojennettu kaksin käsin ja kumarruksen saattelemana ja jos jotain on pitänyt hakea jostain, niin se on tehty juoksujalkaa. Juokseminen tehdään aina samalla lailla: lyhyin askelin, kädet alhaalla pitäen. Luulen, että reipas kävely olisi yhtä nopeaa, mutta ilmeisesti on tärkeää näyttää siltä, että toiveet toteutetaan mahdollisimman nopeasti. Toinen miellyttävä asia Japanissa kaikissa satamissa yleisesti on siisteys. Missään en nähnyt roskia maassa tai teiden varsilla. Kaduilla ei osunut silmiin yksikään muovikääre tai tupakantumppi. Katujen varsilla ei tosin ollut yhtä ainoaa yleistä roskistakaan, ja eräällä retkellä matkaopas selitti meille, että japanilaiset ajattelevat, että yleiset roskikset vain täyttyisivät turhan nopeasti ilman että kukaan tyhjentäisi niitä, ja siksi kaikki vievät roskat aina kotiinsa. Joukkoliikenteen ystävänä pidin myös sen toimivuudesta. Sekä Osakassa että Tokiossa oli hyvin toimiva metro- ja paikallisjunajärjestelmä ja metrokarttojen ja asemien äärellä pystyi suhteellisen nopeasti päättelemään, mikä on oikea laituri ja oikea suunta ja liput pystyi ostamaan automaateista näppärästi englanniksi. Edellä mainittujen vahvuuksien lisäksi Tokio vei voiton yksinkertaisesti sen aikaansaamalla wow-efektillä. Hetkittäin tuntui siltä, kuin olisi astellut tulevaisuuden sci-fi-elokuvaan: junat kulkivat korkealla maanpinnasta omilla pylväiden varassa kulkevilla reiteillään (osa ilman kuljettajia), samoin moottoritiet oli nostettu ylemmäs ja niiden liittymät muodostivat kaupunkikuvaan monessa tasossa kiemurtelevia ramppeja. Myös muualla matkan varrella on ollut pilvenpiirtäjiä, mutta Tokiossa nekin tuntuivat sulautuvan kaupunkikuvaan paremmin, ja uudella ja vanhalla oli molemmilla oma paikkansa. Tokiossa vietimme kaksi päivää ja ensimmäiselle päivälle olimme järjestäneet itse ohjelmaa. Olin jo joulukuussa katsonut oikeusministeriön vaalisivuilta, että Suomen eduskuntavaalien ulkomaan ennakkoäänestyspäivät osuvat juuri samaan ajankohtaan, kun olemme Tokiossa. Niinpä aamiaisen jälkeen lähdimme toisen suomalaisen pariskunnan, Mikon ja Katrin, kanssa nauttimaan tästä kansalaisoikeudesta ja tutustumaan samalla Suomen Tokion suurlähetystöön. Se sijaitsee rauhallisella alueella pienellä mäellä monen muun maan lähetystön tuntumassa, joten lämminhän siinä tuli, kun auringossa tallustelimme kilometrin matkan metroasemalta perille. Itse äänestys sujui kuten missä tahansa muuallakin ennakkoäänestäessä, ja joitakin lähetystön työntekijöitä näimme tulevan ja menevän, mutta arvailujen varaan jäi, oliko joku heistä mahdollinen suurlähettiläs. Ehkä ei kuitenkaan? Seuraavaksi lähdimme puistoon viettämään hanamia, perinteistä kirsikankukkien katselua, sillä kirsikankukkaennusteen mukaan kukinta-aika Tokiossa oli vierailumme aikaan juuri parhaimmillaan. Ostimme matkan varrelta mukaan kuohuviiniä ja olutta (vaikka sake olisi ollut ehkä perinteisin hanami-juoma) ja erilaisia suolaisia ja makeita eväitä ja suuntasimme isoon Yoyogi-puistoon, jossa kuulemma olisi istutettuna useita satoja kirsikkapuita. Pääsimme sujuvasti jälleen metrolla ja junalla puiston liepeille ja itse puisto osoittautui hyvinkin vaikuttavaksi paikaksi suurine vanhoine puineen ja puiston keskellä sijaitsevine šinto-temppeleineen. Kirsikkapuita emme puistosta lopulta löytäneet kuin muutaman, enkä vieläkään siis tiedä, minne ne kaikki muut sadat puut oli onnistuttu piilottamaan. Emme antaneet tämän lannistaa itseämme, vaan levitimme retkialustamme ensimmäisen löydetyn kirsikkapuun lähistölle. Japanilainen nuoripari oli vallannut puun juuren itselleen, joten jätimme kohteliaan välin heihin, mutta kuitenkin katseluetäisyydelle puusta. Vietimme oikein mukavan ja leppoisan iltapäivän puistossa istuskellen ja seurustellen ja lähdimme vasta, kun puiston kaiuttimista kerrottiin puiston sulkeutuvan, mikä tapahtui yllättävän aikaisin ja erikoiseen aikaan, klo 17.20. Ensimmäisen päivän ohjelma ei tähän vielä loppunut. Olin varannut meille illallispaikan erään hotellin yläkerrasta, 37. kerroksesta sijaitsevasta teppanyaki-ravintolasta. Niinpä kipaisimme laivalla pikaisesti vain kääntymässä ja vaihtamassa tuoreet vaatteet päälle ja lähdimme taksilla kohti ravintolaa. Teppanyaki-ravintolassa istutaan joko rivissä tai ringissä kuuman paistotason ympärillä ja katsellaan, kun kokki valmistaa ruokaa tyypillisesti 2-8 ihmiselle kerrallaan. Olimme jo ravintolaa varatessa valinneet paikan osittain sen menun vuoksi: tarjolla oli arvostettua mureaa Kobe-härkää ja sen lisäksi joko hummeria tai hummerin vaihtoehtona abalonia, jolle löysin lopulta myös suomenkielisen nimen: merikorva. Kyseessä on iso nilviäinen, käytännössä hyvin iso meressä elävä etana, jonka lihaa pidetään hyvin herkullisena. Vaikka niitä elää ympäri maailmaa eri valtamerissä, niitä myös viljellään Japanissa. Kun kokki toi pari elävää merikorvaa lautasella eteemme, oli ensimmäinen reaktio silti pieni järkytys: tuoko meidän pitää syödä!? Lähinnä kävi sääliksi selälleen (eli kuorelleen) asetettua eläintä, mutta toisaalta, syönhän minä possua ja kanaakin, ja eläviä nekin ovat, kunnes niistä tehdään ruokaa. Lopulta etana päästettiin kärsimyksistään, kun se höyrytettiin kuvun alla kypsäksi ja olihan se oikeasti hyvän makuista. Mietoa, ja hyvää. Etanan kiintein osa, joka piti erikseen voiman kanssa irrottaa kuoresta, ja joka kypsennettiin erikseen ja näytti aluksi erityisen epäilyttävältä, oli loppujen lopuksi erityisen hyvää. Myös kaikki lisukkeet, kasvikset ja valkosipuliriisi olivat maukkaita. Ja näköala ylimmän kerroksen isoista ikkunoista ympäröivän pimeän kaupungin valoa loistaviin tornitaloihin oli upea. Kaiken kaikkiaan (tyyriin) hintansa arvoinen kokemus. Seuraavana päivänä vääntäydyimme jälleen aamun sarastaessa ylös, vaikka mieli olisi tehnyt nukkua, ja lähdimme järjestetylle retkelle, joka vei meidät ensin jälleen yhdelle temppelille ja sen jälkeen Tokion Skytree-torniin, joka on maailman korkein torni ja samalla maailman toiseksi korkein rakennelma Dubaissa olevan Burj Khalifan jälkeen. Ilma oli tuona toisena Tokio-päivänä sateinen, ja siksi temppelivierailulla välttelimme lähinnä kastumista läpimäräksi. Temppeli sijaitsi alueella, joka oli selvinnyt sekä suuresta maanjäristyksestä vuonna 1923 (jolloin kuulemma puoli Tokiota oli tuhoutunut) ja toisesta maailmansodasta (jolloin myös puoli Tokiota oli tuhoutunut), mutta minun täytyy myöntää, että kovin paljon en saanut irti tästä osasta retkeä, kai oli tullut nähtyä jo niin monta torii-porttia ja šintolaista temppeliä. Näkötornista ei paljon maisemia nähnyt, koska olimme käytännössä pilven sisällä yläilmoissa. Ensimmäinen näköalatasanne oli 350 metrin korkeudessa ja sieltä pääsimme vielä sata metriä ylöspäin toisella hissillä ylemmälle tasanteelle, ja ylimmillään olimme siis 450 metrin korkeudessa. Aikaisempi korkeusennätykseni 42 vuoden takaa on New Yorkin World Trade Centeristä, jossa kävin siis 3-vuotiaana, ja jonka ylin kerros oli aikanaan runsaan 400 metrin korkeudessa. Tässä Tokion tornissa oli omanlaisensa futuristinen tunnelma, jota ulkoilman valkea pilvi ja usva vielä korosti, ikään kuin olisimme olleet avaruusaluksessa kaukana kaikesta. Näkötornin kokonaiskorkeus on 634 metriä, jota ei ole suinkaan valittu sattumalta. Oppaan mukaan tämä luku japaniksi lausuttuna luetaan ’Mu-sa-shi’. Miyamoto Musashi oli kuuluisa, 1500-luvun lopussa syntynyt japanilainen samurai, kirjailija ja filosofi, jonka oikeat elämänvaiheet ovat oikeastaan jääneet kaikkien tarinoiden ja legendojen varjoon ja josta on siksi tullut melkeinpä myyttinen hahmo. Tunnetuin kuvaus hänestä lienee nykyisin Eiji Yoshikawan 1930-luvulla kirjoittama romaani Musashi, joka on fiktiivinen ja romantisoitu kertomus tästä sinänsä oikeasta historiallisesta henkilöstä. Luin kyseisen romaanin joskus teininä, ehkä sen voisi kokeilla lukea uudestaan matkan jälkeen. Maanpinnalle laskeuduttuamme hortoilimme vielä hetken aikaa tornin juurella olevassa ostoskeskuksessa, josta tietenkin löytyi taas lisää tavaraa kotimatkalle kannettavaksi, kun ostin Japanissa valmistetut kengät itselleni. Paluumatkalla laivaan väsymys vei voiton, ruuhkassa katselimme ikkunoista maisemia niistä paljon ymmärtämättä ja laivaan päästyämme uuvahdimme lopullisesti. Kaksi päivää Tokiossa ja kolme retkipäivää myös sitä ennen vaativat siis veronsa. Olemme nyt matkalla kohti Busania, satamakaupunkia Etelä-Koreassa, tämän päivän vietimme Nagasakissa, joka oli viimeinen kohteemme Japanissa. Palaan tähän seuraavassa blogikirjoituksessa. Tähän sopii nyt kappale, josta otsikon sanatkin on otettu, ruotsalaisen Danny Saucedon hitti Tokyo. Danny Saucedo: Tokyo: https://youtu.be/TclUmUZrAkM  Pete Skytree-tornissa 450 metrin korkeudessa
0 Comments
Leave a Reply. |