Voimme ajatella sotaa vaikka minkälaisten tilastojen kautta. Sotilaita on jonkinlainen määrä, joka yleensä lasketaan tuhansissa ja sodan uhreja on myös jonkinlainen määrä, tämäkin tuhansia. Ammuksia, tykkejä, pommeja, kranaatinheittimiä, kivääreitä, panssarivaunuja, kaikki nämä ovat meillekin tulleet tutuiksi viimeaikaisista uutisista Ukrainasta. Uutisissa kerrotaan strategioista, voitoista, tappioista, analysoidaan syitä ja seuraksia ja esitetään erilaisia tulevaisuuden näkymiä. Jo sodan aikana aletaan pohtia sen syitä ja taustoja ja nähdään jälkiviisaina, kuinka kaikki oli alkanut. Silti mikään ei koskaan muuta sitä, että yksittäisen ihmisen kannalta sota on aina tragedia ja vaikka yksittäinen ihminen voi ajatella sodasta mitä tahansa, niin jäädessään sodan jalkoihin sillä ei ole mitään merkitystä. Hänestä tulee vain yksi luku, yksi numero, yksi uhri tai yksi selvinnyt. Ja joskus ”selviytyneenkin” kohtalo voi olla karu. Tämä kävi selväksi eilen, kun kävimme Nagasakissa, jonne pudotettiin toisen maailmansodan aikana toinen ja toistaiseksi viimeinen sodassa käytetty atomipommi maailmassa.
 
Kirjoitin jo aikaisemmin blogissa, että Yhdysvallat oli tullut Tyynenmeren taisteluiden aikana siihen johtopäätökseen, että Japanin valtaaminen maihinnousujoukkojen ja ”tavanomaisten” pommitusten avulla tulisi maksamaan hyvin monen yhdysvaltalaissotilaan hengen. Pelkästään Okinawassa liittoutuneita oli kuollut yli 70 000. Japani ei ollut osoittanut mitään merkkiä siitä, että se olisi jossain vaiheessa antautumassa. Päinvastoin, japanilaisten sotiminen muuttui yhä epätoivoisemmaksi lisääntyvien itsemurhaiskujen myötä ja yhä nuorempien ja (ja toisaalta vanhempien) miesten siirryttyä rintamalle. Yhdysvalloissa oli juuri saatu kehitettyä atomipommi, ja sitä päätettiin käyttää, jotta sota päättyisi nopeammin. Kun mahdollisia kohteita oli pohdittu, oli väläytetty yhtenä mahdollisena kohteena jopa Kiotoa, Japanin aikaisempaa tuhatvuotista pääkaupunkia kulttuuriaarteineen, mutta se oli jätetty pois laskuista. Jopa sodan aikana olisi ollut liian julmaa tuhota niin symbolinen kohde niin kauhealla tavalla. 
 
Elokuun 6. päivänä 1945 Hiroshimaan pudotettiin ensimmäinen pommi. Kolme päivää myöhemmin, 9. elokuuta, kun Japani ei edelleenkään ollut antautunut tai osoittanut merkkejä neuvotteluista, toinen pommi pudotettiin Nagasakiin. Nagasakin sijasta pommi oli ollut tarkoitus pudottaa Kokuran kaupunkiin Kyushun saaren pohjoisosassa, jossa sijaitsi Japanin sotilastukikohta, mutta kyseisenä päivänä kaupunki pysyi tiiviisti pilviverhon alla, eikä pommikoneesta saatu näköyhteyttä alueelle. Siksi kone kääntyi lopulta kohti Nagasakia, joka oli valittu toissijaiseksi kohteeksi siellä sijaitsevan sotateollisuuden, erityisesti telakan, vuoksi. Myös Nagasaki oli pilvinen tuona päivänä, mutta lopulta pilviverhoon tuli aukko, kaupunki tuli näkyviin ja pommi pudotettiin.
 
Pommi räjähti noin 500 metrin korkeudessa maanpinnasta, tasan klo 11.02. Kävimme Nagasakin atomipommimuseossa, jossa kerrottiin, miten pommi räjähti ja mitä sen jälkeen tapahtui. Oli kuin taivaalle olisi yhtäkkiä syttynyt toinen aurinko. Voin kuvitella, miten hämmästyneitä ihmiset ovat olleet sekunnin murto-osan ajan yhtäkkisessä kirkkaudessa, ennen kuin paineaalto ja lämpösäteily on tuhonnut kaiken tieltään. Lähimpänä olleet eivät ole välttämättä ehtineet edes pelästyä, ennen kuin kaupunki muuttui maanpäälliseksi helvetiksi. Lämpötila nousi pommin ympärillä äkillisesti tuhansiin lämpöasteisiin, mikä aiheutti valtavan paineaallon. Runsaan kilometrin säteellä pommin räjähdyksen keskipisteestä jokainen, joka oli suoraan paineaallon ja lämpö- ja radioaktiivisen säteilyn tiellä, kuoli, ja siitä kauempana olleista suuri osa haavoittui ja kuoli myöhemmin tuskallisesti kuumuuden ja säteilyn aiheuttamiin vammoihin. Vielä 11 kilometrin päässä ikkunat menivät rikki. Kun paineaalto ensin pyyhkäisi yli kaupungin, sitä seurasi voimakas tuhkan ja pölyn kyllästämä tuuli vastakkaiseen suuntaan, kohti räjähdyksen keskipistettä, kun ilma palasi täyttämään pommin aiheuttaman ”tyhjiön”. Arvioiden mukaan noin 40 000 ihmistä kuoli heti, ja yhteensä, myöhemmät vaikutukset mukaan lukien, noin 80 000 menetti henkensä. Säteilyn jälkivaikutukset ovat olleet läsnä kaupungissa tähän päivään saakka. Vaikka Nagasakiin pudotettu pommi oli räjähdykseltään voimakkaampi kuin Hiroshimassa käytetty, Nagasakissa kuolleita oli vähemmän, sillä kaupunki on rakennettu kapeaan laaksoon ja pinnanmuodot estivät pommin vaikutuksen leviämisen yhtä laajalle alueelle kuin tasaiselle alueelle rakennetussa Hiroshimassa. Kuusi päivää pommin pudottamisen jälkeen Japanin keisari käski armeijaa antautumaan, ja toisen maailmansodan katsotaan päättyneen siihen. 
 
Museossa näimme, miten lasiesineet olivat sulaneet muodottomiksi möykyiksi kuumuudessa. Tuhkasta löydettiin kolikoita, jotka olivat sulaneet kiinni toisiinsa. Erään koulutytön ateria oli hiiltynyt metallirasiassa mustaksi. Kellot olivat pysähtyneet näyttämään räjähdyksen aikaa. Kävimme myös aukiolla ja muistomerkillä, joka oli pystytetty räjähdyksen keskipisteen kohdalle. Rauhanpuistossa valtava patsas muistutti toisella, taivaalle osoittavalla kädellään ydinaseen uhkasta, ja toisella, vaakasuoraksi nostetulla kädellään toivoi ikuista rauhaa. 
 
Kaikki tämä historia pisti minut pohtimaan, mitä yksittäinen ihminen voi edes tehdä, ettei joutuisi sotaan. Taru Sormusten Herrasta – Sormuksen ritarit -elokuvassa Frodo sanoo Gandalfille, ettei olisi koskaan halunnut pahojen asioiden tapahtuvan omana elinaikanaan. Gandalf vastaa Frodolle: ”Niin kaikki toivovat, mutta se ei ole heidän päätettävissään. Voimme ainoastaan päättää, mitä teemme sillä ajalla, joka meille on annettu.” 
 
Ajattelen itsekin, että näin se todella on, kauheuksien jo tapahduttua on vain vähän (jos mitään) mitä yksittäinen ihminen voi enää tehdä tapahtumien estämiseksi. Samaan aikaan ajattelen, että on sitäkin tärkeämpää, mitä yksittäinen ihminen tekee ennen kuin mitään on vielä tapahtunut. Miten käytämme sen ajan, joka meille on annettu? Miten kohtelemme lähimmäisiämme ja miten ajattelemme heistä? Olemme historiasta nähneet, että sotien syttyminen on pitkäaikaisten, hitaitten ja osin huomaamattomien tapahtumien summa. Yleinen ilmapiiri yhteiskunnassa tai ihmisten yleiset asenteet eivät muutu yhdessä yössä. Holokaustiin johti pitkä, vuosisatoja kestänyt irrationaalinen epäluulo ja mustamaalaus juutalaisia kohtaan, ja Ukrainan sotaa ”varten” luotiin iso ja pitkäaikainen propagandakoneisto, että kaikki ukrainalaiset (ja länsimaat) saatiin leimattua ”turmeltuneiksi homoiksi” ja fasisti-natseiksi. 
 
Yksittäinen ihminen voi joka päivä, ja jokaisessa keskustelussa vastustaa tällaisia pyrkimyksiä. Tärkeää on kohdata jokainen ihminen yksilönä, ei jonkun ryhmän edustajana. Tämä on vaikeaa, mutta tärkeää. Jos jostakusta ihmisryhmästä puhutaan pahaa, kannattaa miettiä kahdesti, ennen kuin jakaa tarinaa eteenpäin. Kommenttipalstoilla ollaan tukkanuottasilla mitä pienimmistä asioista, ja rakentavien, väittelyn toista osapuolta kunnioittavien kommenttien kirjoittaja jää helposti jalkoihin, mutta aion silti yrittää jatkaa tällä rakentavalla linjalla, provosoitumatta. Muutenkin kannattaa säilyttää rauha omassa elämässään, jotta voi jakaa rauhaa myös muille. Olemme joka tapauksessa kaikki täällä maailmassa yhdessä, ja meillä on toistaiseksi vain tämä yksi maailma. Tällä matkalla olen huomannut, että ihmiset ovat loppujen lopuksi hyvin samanlaisia, minne tahansa menemme. Kaikki toivovat tulevansa nähdyksi ja rakastetuksi. Yksikin lämmin hymy päivässä voi pelastaa jonkun päivän. Miljoona lämmintä hymyä voi estää sodan. Ei ehkä nykyistä, mutta jonkun tulevan. 
 
Sandra: Hiroshima: https://youtu.be/dmC4q-siuEU

Kaikista risteilyn aikana vierailluista kaupungeista Tokio taitaa nousta ykköseksi, jos pohditaan sitä, missä tekisi mieli käydä vielä jonain päivänä uudestaan. Mikä Tokiossa vetoaa minuun? Yleisesti ottaen Japanissa vetoaa ihmisten ystävällisyys ja palvelualttius. Palvelu on joskus jopa ”liiankin” hyvää, ja pieni rentoutuminen sen suhteen ei haittaisi ainakaan minua. Esimerkiksi kenkäkaupassa myyjä avasi kengännauhoja huolellisesti ja niin paljon, että kenkä sujahti helposti ja nopeasti jalkaan ja ojensi kengän minulle polviasennossa lattialla. Kassalla maksukortit ja kuitit on aina ojennettu kaksin käsin ja kumarruksen saattelemana ja jos jotain on pitänyt hakea jostain, niin se on tehty juoksujalkaa. Juokseminen tehdään aina samalla lailla: lyhyin askelin, kädet alhaalla pitäen. Luulen, että reipas kävely olisi yhtä nopeaa, mutta ilmeisesti on tärkeää näyttää siltä, että toiveet toteutetaan mahdollisimman nopeasti. 
 
Toinen miellyttävä asia Japanissa kaikissa satamissa yleisesti on siisteys. Missään en nähnyt roskia maassa tai teiden varsilla. Kaduilla ei osunut silmiin yksikään muovikääre tai tupakantumppi. Katujen varsilla ei tosin ollut yhtä ainoaa yleistä roskistakaan, ja eräällä retkellä matkaopas selitti meille, että japanilaiset ajattelevat, että yleiset roskikset vain täyttyisivät turhan nopeasti ilman että kukaan tyhjentäisi niitä, ja siksi kaikki vievät roskat aina kotiinsa.
 
Joukkoliikenteen ystävänä pidin myös sen toimivuudesta. Sekä Osakassa että Tokiossa oli hyvin toimiva metro- ja paikallisjunajärjestelmä ja metrokarttojen ja asemien äärellä pystyi suhteellisen nopeasti päättelemään, mikä on oikea laituri ja oikea suunta ja liput pystyi ostamaan automaateista näppärästi englanniksi. 
 
Edellä mainittujen vahvuuksien lisäksi Tokio vei voiton yksinkertaisesti sen aikaansaamalla wow-efektillä. Hetkittäin tuntui siltä, kuin olisi astellut tulevaisuuden sci-fi-elokuvaan: junat kulkivat korkealla maanpinnasta omilla pylväiden varassa kulkevilla reiteillään (osa ilman kuljettajia), samoin moottoritiet oli nostettu ylemmäs ja niiden liittymät muodostivat kaupunkikuvaan monessa tasossa kiemurtelevia ramppeja. Myös muualla matkan varrella on ollut pilvenpiirtäjiä, mutta Tokiossa nekin tuntuivat sulautuvan kaupunkikuvaan paremmin, ja uudella ja vanhalla oli molemmilla oma paikkansa.
 
Tokiossa vietimme kaksi päivää ja ensimmäiselle päivälle olimme järjestäneet itse ohjelmaa. Olin jo joulukuussa katsonut oikeusministeriön vaalisivuilta, että Suomen eduskuntavaalien ulkomaan ennakkoäänestyspäivät osuvat juuri samaan ajankohtaan, kun olemme Tokiossa. Niinpä aamiaisen jälkeen lähdimme toisen suomalaisen pariskunnan, Mikon ja Katrin, kanssa nauttimaan tästä kansalaisoikeudesta ja tutustumaan samalla Suomen Tokion suurlähetystöön. Se sijaitsee rauhallisella alueella pienellä mäellä monen muun maan lähetystön tuntumassa, joten lämminhän siinä tuli, kun auringossa tallustelimme kilometrin matkan metroasemalta perille. Itse äänestys sujui kuten missä tahansa muuallakin ennakkoäänestäessä, ja joitakin lähetystön työntekijöitä näimme tulevan ja menevän, mutta arvailujen varaan jäi, oliko joku heistä mahdollinen suurlähettiläs. Ehkä ei kuitenkaan? 
 
Seuraavaksi lähdimme puistoon viettämään hanamia, perinteistä kirsikankukkien katselua, sillä kirsikankukkaennusteen mukaan kukinta-aika Tokiossa oli vierailumme aikaan juuri parhaimmillaan. Ostimme matkan varrelta mukaan kuohuviiniä ja olutta (vaikka sake olisi ollut ehkä perinteisin hanami-juoma) ja erilaisia suolaisia ja makeita eväitä ja suuntasimme isoon Yoyogi-puistoon, jossa kuulemma olisi istutettuna useita satoja kirsikkapuita. Pääsimme sujuvasti jälleen metrolla ja junalla puiston liepeille ja itse puisto osoittautui hyvinkin vaikuttavaksi paikaksi suurine vanhoine puineen ja puiston keskellä sijaitsevine šinto-temppeleineen. Kirsikkapuita emme puistosta lopulta löytäneet kuin muutaman, enkä vieläkään siis tiedä, minne ne kaikki muut sadat puut oli onnistuttu piilottamaan. Emme antaneet tämän lannistaa itseämme, vaan levitimme retkialustamme ensimmäisen löydetyn kirsikkapuun lähistölle. Japanilainen nuoripari oli vallannut puun juuren itselleen, joten jätimme kohteliaan välin heihin, mutta kuitenkin katseluetäisyydelle puusta. Vietimme oikein mukavan ja leppoisan iltapäivän puistossa istuskellen ja seurustellen ja lähdimme vasta, kun puiston kaiuttimista kerrottiin puiston sulkeutuvan, mikä tapahtui yllättävän aikaisin ja erikoiseen aikaan, klo 17.20. 
 
Ensimmäisen päivän ohjelma ei tähän vielä loppunut. Olin varannut meille illallispaikan erään hotellin yläkerrasta, 37. kerroksesta sijaitsevasta teppanyaki-ravintolasta. Niinpä kipaisimme laivalla pikaisesti vain kääntymässä ja vaihtamassa tuoreet vaatteet päälle ja lähdimme taksilla kohti ravintolaa. Teppanyaki-ravintolassa istutaan joko rivissä tai ringissä kuuman paistotason ympärillä ja katsellaan, kun kokki valmistaa ruokaa tyypillisesti 2-8 ihmiselle kerrallaan. Olimme jo ravintolaa varatessa valinneet paikan osittain sen menun vuoksi: tarjolla oli arvostettua mureaa Kobe-härkää ja sen lisäksi joko hummeria tai hummerin vaihtoehtona abalonia, jolle löysin lopulta myös suomenkielisen nimen: merikorva. Kyseessä on iso nilviäinen, käytännössä hyvin iso meressä elävä etana, jonka lihaa pidetään hyvin herkullisena. Vaikka niitä elää ympäri maailmaa eri valtamerissä, niitä myös viljellään Japanissa. Kun kokki toi pari elävää merikorvaa lautasella eteemme, oli ensimmäinen reaktio silti pieni järkytys: tuoko meidän pitää syödä!? Lähinnä kävi sääliksi selälleen (eli kuorelleen) asetettua eläintä, mutta toisaalta, syönhän minä possua ja kanaakin, ja eläviä nekin ovat, kunnes niistä tehdään ruokaa. Lopulta etana päästettiin kärsimyksistään, kun se höyrytettiin kuvun alla kypsäksi ja olihan se oikeasti hyvän makuista. Mietoa, ja hyvää. Etanan kiintein osa, joka piti erikseen voiman kanssa irrottaa kuoresta, ja joka kypsennettiin erikseen ja näytti aluksi erityisen epäilyttävältä, oli loppujen lopuksi erityisen hyvää. Myös kaikki lisukkeet, kasvikset ja valkosipuliriisi olivat maukkaita. Ja näköala ylimmän kerroksen isoista ikkunoista ympäröivän pimeän kaupungin valoa loistaviin tornitaloihin oli upea. Kaiken kaikkiaan (tyyriin) hintansa arvoinen kokemus.
 
Seuraavana päivänä vääntäydyimme jälleen aamun sarastaessa ylös, vaikka mieli olisi tehnyt nukkua, ja lähdimme järjestetylle retkelle, joka vei meidät ensin jälleen yhdelle temppelille ja sen jälkeen Tokion Skytree-torniin, joka on maailman korkein torni ja samalla maailman toiseksi korkein rakennelma Dubaissa olevan Burj Khalifan jälkeen. Ilma oli tuona toisena Tokio-päivänä sateinen, ja siksi temppelivierailulla välttelimme lähinnä kastumista läpimäräksi. Temppeli sijaitsi alueella, joka oli selvinnyt sekä suuresta maanjäristyksestä vuonna 1923 (jolloin kuulemma puoli Tokiota oli tuhoutunut) ja toisesta maailmansodasta (jolloin myös puoli Tokiota oli tuhoutunut), mutta minun täytyy myöntää, että kovin paljon en saanut irti tästä osasta retkeä, kai oli tullut nähtyä jo niin monta torii-porttia ja šintolaista temppeliä.
 
Näkötornista ei paljon maisemia nähnyt, koska olimme käytännössä pilven sisällä yläilmoissa. Ensimmäinen näköalatasanne oli 350 metrin korkeudessa ja sieltä pääsimme vielä sata metriä ylöspäin toisella hissillä ylemmälle tasanteelle, ja ylimmillään olimme siis 450 metrin korkeudessa. Aikaisempi korkeusennätykseni 42 vuoden takaa on New Yorkin World Trade Centeristä, jossa kävin siis 3-vuotiaana, ja jonka ylin kerros oli aikanaan runsaan 400 metrin korkeudessa. Tässä Tokion tornissa oli omanlaisensa futuristinen tunnelma, jota ulkoilman valkea pilvi ja usva vielä korosti, ikään kuin olisimme olleet avaruusaluksessa kaukana kaikesta. Näkötornin kokonaiskorkeus on 634 metriä, jota ei ole suinkaan valittu sattumalta. Oppaan mukaan tämä luku japaniksi lausuttuna luetaan ’Mu-sa-shi’. Miyamoto Musashi oli kuuluisa, 1500-luvun lopussa syntynyt japanilainen samurai, kirjailija ja filosofi, jonka oikeat elämänvaiheet ovat oikeastaan jääneet kaikkien tarinoiden ja legendojen varjoon ja josta on siksi tullut melkeinpä myyttinen hahmo. Tunnetuin kuvaus hänestä lienee nykyisin Eiji Yoshikawan 1930-luvulla kirjoittama romaani Musashi, joka on fiktiivinen ja romantisoitu kertomus tästä sinänsä oikeasta historiallisesta henkilöstä. Luin kyseisen romaanin joskus teininä, ehkä sen voisi kokeilla lukea uudestaan matkan jälkeen. Maanpinnalle laskeuduttuamme hortoilimme vielä hetken aikaa tornin juurella olevassa ostoskeskuksessa, josta tietenkin löytyi taas lisää tavaraa kotimatkalle kannettavaksi, kun ostin Japanissa valmistetut kengät itselleni. Paluumatkalla laivaan väsymys vei voiton, ruuhkassa katselimme ikkunoista maisemia niistä paljon ymmärtämättä ja laivaan päästyämme uuvahdimme lopullisesti. Kaksi päivää Tokiossa ja kolme retkipäivää myös sitä ennen vaativat siis veronsa.
 
Olemme nyt matkalla kohti Busania, satamakaupunkia Etelä-Koreassa, tämän päivän vietimme Nagasakissa, joka oli viimeinen kohteemme Japanissa. Palaan tähän seuraavassa blogikirjoituksessa. Tähän sopii nyt kappale, josta otsikon sanatkin on otettu, ruotsalaisen Danny Saucedon hitti Tokyo. 
 
Danny Saucedo: Tokyo: https://youtu.be/TclUmUZrAkM

Japani on kiehtova maa, ja on muuttunut satama satamalta mielenkiintoisemmaksi. Saavuimme neljä päivää sitten Japanin kolmanneksi suurimpaan kaupunkiin Osakaan kaksipäiväiselle vierailulle. Kyseessä on miljoonakaupunki, jossa etäisyydet ovat pitkiä ja kaupunkia on mahdoton ottaa nopeasti haltuun kävellen. Sen sijaan otimme haltuun kaupungin joukkoliikenteen ja suuntasimme ensimmäisenä Osaka-päivänä heti keskustaan, sillä kartan mukaan sieltä löytyisi Osakan linna. Metroasemalla oleva lipunmyyntiautomaatti ei huolinut korttejamme, mutta onneksi olimme saaneet nostettua käteistä automaatista ja lipun osto onnistui. Metrolinjat oli mielestäni selkeästi merkitty kirjaimin ja asemia oli helpointa seurata juoksevan numeroinnin avulla. 
 
Osakan linnan alue vaikutti olevan myös kaupunkilaisille itselleen mukava paikka viettää vapaa-aikaa. Lämpimänä kevätpäivänä perheet olivat tulleet piknikille linnaa ympäröivään puistoon, myös linnan muurien sisällä oli paljon väkeä ja bongasimme useita hääpareja, jotka olivat tulleet otattamaan itsestään kuvia historiallinen linna taustallaan. Japanilaiset linnat eivät muistuta ulkonäöltään juurikaan eurooppalaisia vastineitaan, vaikka molemmista voi löytyä vallihautoja ja muureissa on ampuma-aukkoja. Itse linna oli kaunis monikerroksinen valkoinen rakennus, joka kapeni huippua kohti ja jonka räystäslinjat olivat itämaiseen tapaan tyypillisen kaarevat ja koristeelliset. Sisään emme edes yrittäneet, kun näimme linnan edustalla kiemurtelevan jonon, mutta myös ulkopuolella riitti nähtävää ja kauniita maisemia. 
 
Linnan jälkeen lähdimme kävelemään kaupungille ja kävimme kahvilla ensimmäisen löytämämme kahvilan terassilla. Tavallista kahvilaa oli yllättävän vaikea löytää (kun emme halunneet mennä Starbucksiin emmekä McDonaldsille), joten kun sellainen tuli vastaan, niin tilaisuus piti heti hyödyntää. Minulle meinasi tulla hätä käteen, kun olin valinnut runsaat tarjottavat ja kahvit ja kävikin ilmi, että kahvilassa kävi maksuksi vain käteinen tai jokin japanilaisten ikioma maksusovellus. Huomasin käteisen olevan jo vähissä, jono kuumotti takana ja kaivelin kolikoita taskusta. Kun yhden leivonnaisen jätti pois ja haki pikapikaa terassilla jo istuvalta Peteltä pari lisäkolikkoa, niin maksu loppujen lopuksi onnistui kasvoja menettämättä. Myöhemmin opas kertoi jollain retkellä, että Japanissa käytetään vielä yllättävän paljon käteistä. Me olimme luulleet, että Japani jos mikä on digitaalisen maksamisen luvattu maa, mutta käsitystä piti siis muuttaa. Tämän olisi voinut tajuta jo aikaisemmin käteisautomaattien suuresta määrästä.
 
Illalla etsin netistä mukavalta näyttävän sushiravintolan, jonne lähdimme omatoimiselle iltaretkelle. Minulla on ravintoloiden etsimiseen kehittynyt jonkinlainen oma algoritmi: ensin haen Googlen karttapalvelun avulla ravintoloita sopivalla sijainnilla ja sopivassa hintaluokassa, sitten tutkailen niistä nettiin ladattuja kuvia ja lukaisen muutaman Google-arvostelun kävijöiltä (antaen enemmän painoarvoa tuoreemmille kommenteille, mutta jättäen huomiotta yksittäiset arvostelut, jotka haukkuvat kaiken yhden tähden arvoisiksi), ja lopuksi teen päätöksen puhtaan intuition avulla, eli ”mikä tuntuu parhaalta”. Sen olen jo oppinut, että jos vaikkapa Tripadvisorin suositusten perusteella yrittää mennä ravintolaan, joka saanut ”parhaat arvosanat”, niin pieleen menee. Yleensä paikka on ihan erilainen kuin on luullut tai sitten se on täpötäysi ja ahdas. Olenkin jättänyt kyseisen sovelluksen viime vuosina tyystin oman onnensa nojaan. 
 
Intuitioon kannatti nytkin luottaa. Löysimme lämminhenkisen pikkuravintolan, jossa henkilökunta suorastaan riensi ovelle vastaanottamaan meitä ja pöytä järjestyi saman tien. Tuikean oloinen kokki teki susheja ja muita annoksia käsittämätöntä vauhtia avotiskin takana ja koko henkilökunta vastaili hänen huutoihinsa, kun uusia annoksia valmistui pöytiin vietäväksi. Kokki ei silti loppujen lopuksi ollut yhtään tuikea, huomasin tämän siitä, kun hän uteliaasti maskin takaa hymyillen seurasi, mitä pidimme hänen loihtimistaan sashimi-lajitelmista. Itse olen viime vuosina rakastunut sushiin (nytkin tätä kirjoittaessa meinaa alkaa sylki erittymään kuin Pavlovin koiralla), mutta Pete ei ole vielä ihan niin hurahtanut ja niinpä sain poimia hänenkin lautaseltaan muutamia paloja itselleni. Voi olla, että merisiili vaatii myös minulta vielä lisää totuttelua, ennen kuin sitä voi pitää täysin herkullisena. Hyvin menneen alun jälkeen tilasimme pariin otteeseen lisää muita sushipaloja ja seurasimme ihaillen ravintolan henkilökunnan moitteetonta yhteispeliä. Onneksi ravintolalla oli myös käsin kirjoitettu englanninkielinen ruokalista ja yksi englantia hyvin osaava tarjoilija, muuten olisimme olleet auttamatta ulalla siitä, mitä tilata ja syödä.
 
Seuraavana aamuna huomasimme, että juuri edellisenä päivänä meidän olisi pitänyt olla opastetulla retkellä, jonka olimme ostaneet aikaisemmin. Omatoimisen Osakan linnan tähyämisen sijaan meillä olisi ollut järjestetty retki Himejin linnalle, naapurikaupunkiin. Emme muistaneet tätä, koska varustamo oli unohtanut tulostaa meille liput hyttiin, ja kun meillä oli toisellekin Osakan päivälle varattu retki (ja tämän toisen päivän retkiliput olivat tulleet), niin emme siinä vaiheessa tajunneet ja muistaneet, että meillä oli retki molemmille päiville varattuna. Osittain siis meidänkin moka, kun emme pitäneet huolta omista varauksistamme, mutta osittain varustamon erhe, kun liput olivat jääneet tulostamatta. Retkitiskillä virkailija onneksi ymmärsi tilanteen ja saimme hyvityksen käyttämättä jääneestä retkestä. Jälleen osoitus hyvästä palvelusta, jota laivalla olemme koko ajan saaneet. Ja onneksi Osakan linna on aika lailla Himejin linnan näköinen, niin ei jäänyt harmittamaan sekään puoli. 
 
Toisen Osakan päivän retki vei meidät Japanin vanhaan pääkaupunkiin, Kiotoon, tutustumaan kahteen eri šintolaiseen temppeliin. Matkalla opas kertoi  japanilaisten kahdesta pääuskonnosta, buddhalaisuudesta ja šintolaisuudesta ja niiden rinnakkaiselosta nykypäivänä. Japanilaiset eivät ole kovin ahkeria uskonnollisten menojen harjoittajia, ja useat ovat ottaneet omaan elämäänsä ja sen taitekohtiin vaikutteita näistä molemmista uskonnoista, ja joskus jopa kristinuskostakin. Siksi on vaikea joskus edes määritellä, edustaako joku henkilö jotain tiettyä uskontoa vai ei. On olemassa sanonta, että japanilainen syntyy šintolaisena, menee naimisiin kristittynä ja kuolee buddhalaisena. Kuten kaikkialla maailmassa, hengellisyydellä on silti varmasti sijansa myös monen japanilaisen elämässä ja uskomuksissa. 
 
Retkellä huomasimme, että muutkin turistit olivat lähteneet liikkeelle ja että matkatoimistot myivät samoihin kohteisiin paljon ryhmämatkoja. Joka paikassa tuntui olevan valtavasti ihmisiä, ja bussitkin juuttuivat kapeille teille ruuhkiin niin pitkäksi aikaa, että oma henkinen hiljentyminen temppelien äärellä oli vähintään haastavaa. Tästä huolimatta näimme jälleen kauniita maisemia ja rakennuksia ja opimme lisää Japanin kulttuurista, joten turhaksi retkeä ei missään nimessä voi sanoa. 
 
Seuraavana päivänä (eli kaksi päivää sitten) saavuimme paljon pienempään Shimizuun, joka nykyään on osa Shizuokan kaupunkia. Shimizussa pääsimme kokemaan japanilaista kylpyläkulttuuria, kun meidät kuskattiin paikalliseen onseniin, kuumien lähteiden vedellä täytetyille ulkoilma-altaille. Ennen kylpylää yritimme tähystää kohti kuuluisaa Fuji-vuorta, joka on Japanin korkein vuori (3776 metriä) ja yksi Japanin suurimmista symboleista ja Shimizun vetonauloista. Hetkittäin ujo vuori tulikin esiin pilviverhon takaa, mutta suuren osan päivää sen huippu oli näkymättömissä. Joitakin kuvia siitä onnistuimme räpsimään. Ennen kylpylään saapumista oppaamme opasti meitä kattavasti oikeasta kylpyläetiketistä. Naisille ja miehille on omat puolensa. Ennen altaisiin menoa on käytävä suihkussa. Tämä kaikki kuulosti tutulta suomalaisistakin uimahalleista. Mutta merkittävä ero tästä eteenpäin oli se, että uimahousut olivat kiellettyjä, eli altaissa oltiin alasti. Ja naiset ja miehet siis myös kylpivät omilla puolillaan. Myös tatuoinnit olivat kiellettyjä, ilmeisesti ne pelottavat japanilaisia ja heille tulee kaikenlaista rikolliseen toimintaan liittyvää niistä mieleen. Petenkin piti peittää kaksi pientä tatuointiaan ihonvärisellä teipillä, jotta pääsi mukaan allasalueelle. Itse kylpeminen oli äärimmäisen rentouttava kokemus. Isommassa ja kuumemmassa altaassa ei voinut lojua kovin kauan, sillä vesi oli niin lämmintä, että se vei mehut mennessään, mutta alueelta löytyi myös pienempiä altaita, joiden vesi oli juuri sopivan lämmintä, että niissä olisi voinut lillua koko päivän. Kameroita ei luonnollisestikaan voinut ottaa mukaan kylpyläalueelle, koska alastomien ihmisten kuvaaminen ei tulisi kyseeseen.
 
Shimizun kaupunki lähetti meidät iltapäivällä jatkamaan matkaa rumpuesityksen ja ilotulituksen saattelemana, mikä teki meihin vaikutuksen. Ihmiset laiturilla vilkuttivat ja vaikuttivat aidosti iloisilta siitä, että olimme saapuneet heidän vieraikseen. Olemme tätä kirjoittaessani juuri lähtemässä Tokiosta, jossa vietimme seuraavat kaksi päivää. Kirjoitan Tokiosta silti vasta seuraavalla kerralla, mahdollisesti jo piankin, että tapahtumat eivät pääsisi unohtumaan. 
 
Nyt kun Suomenkin mahtava euroviisukappale on valittu, niin tähän voi laittaa suosikkini viime vuodelta: Viron. (Japani-teemaisia kappaleita ehtii vielä myöhemminkin…). Jostain syystä tämä länkkäriteemainen kipale kolahti minuun ja pysyi soittolistallani pitkään. Myös sen teema, eli toivon ylläpitäminen, on aina ajankohtainen. 
 
Stefan: Hope: https://youtu.be/aotiW5XJTNg

Nyt kun olemme päässeet pitemmälle Aasiaan, niin satamia alkaa tulla vastaan siihen tahtiin, että kirjoittaja ei pysy perässä. Tästä voi tulla siis vähän pitempi blogipostaus. 
 
Filippiinien jälkeen oli yksi meripäivä, jonka jälkeen saavuimme Kiinan tasavaltaan. Se tunnetaan yleisemmin nimellä Taiwan, sillä valtio sijaitsee Taiwanin saarella, ja minunkin lienee parempi käyttää tuota nimeä tässä kirjoituksessa epäselvyyksien välttämiseksi. Viime aikoina Taiwan on ollut usein uutisissa, koska Kiinan kansantasavalta (se valtio, jonka siis yleisemmin miellämme Kiinaksi) on lisännyt läsnäoloaan Etelä-Kiinan merellä Taiwanin lähistöllä ja pelkona on, että se yrittäisi valloittaa saaren itselleen. Periaatteessa kumpikin Kiina pitää itseään ”oikeana Kiinana”, ja on esittänyt aluevaatimuksia toisistaan, mutta tilanne on pysynyt jo vuosikymmeniä käytännössä samanlaisena ja toistaiseksi vakiintuneena. Wikipedian artikkeli Taiwanista avaa hyvin maiden keskinäistä suhdetta. Pähkinänkuoressa tämänhetkinen politiikka on, että tuo iso Kiina on yhden puolueen (ja yhä itsevaltaisemmaksi käyvän johtajan) hallitsema autoritäärinen valtio ja nykyinen Taiwan on demokraattisempi ja liberaalimpi valtio. Taiwanille nykyinen ”jäätynyt” tilanne kävisi myös hyvin, jos vain rauha säilyisi.
 
Taiwanissa laiva saapui Keelungin satamakaupunkiin. Ajattelin ensin, että kierrämme vain kävellen kaupungilla, sillä mitään retkeä meillä ei ollut varattuna. Perille päästyämme kaupunki ei laivasta katsoen näyttänyt erityisen häikäisevältä aamuauringossa ja aloin tutkia mahdollisuuksia päästä pääkaupunki Taipeihin. Nopeasti selvisi, että Keelungin rautatieasema on aivan kivenheiton päässä laivalta ja päätimme aamupalan jälkeen lähteä rohkeasti junamatkalle isolle kirkolle, tai no, temppelille. Lipun ostaminen junaan onnistui hyvin (ja vaikka ensin säikähdimme 82 dollarin hintaa kahdelta hengeltä, kävi nopeasti ilmi, että 82 Taiwanin dollaria onkin vain noin 2,5 euroa). Päästyämme Taipeihin olimme ensin hieman päät pyörryksissä asemalla sijaitsevassa maanalaisessa ostoskeskuksessa, mutta pian löysimme uloskäynnin maanpinnalle ja pääsimme jatkamaan matkaa. Olin etukäteen selvittänyt, missä voisi olla mahdollinen nuottikauppa, ja kun muutakaan erityistä kohdetta ei ollut, niin päätimme käydä tuolla kaupassa parin kilometrin päässä asemalta. Kävelymatkan varrelle sattui kauniita maisemia ja mielenkiintoisia kohteita. Taiwanin kansallismuseon takana avautui kaunis, hyvin hoidettu puisto, joka oli täynnä atsaleapensaita. Suuri osa niistä kukki vielä, vaikka kaunein kukinta-aika alkoi olla jo ohi. Keskellä puistoa kohosi näyttävä monumentti, jonka taustat selvisivät netistä. Puisto on 1990-luvulla nimetty uudestaan 2/28 rauhanpuistoksi, toisen maailmansodan jälkeisten tapahtumien muistoksi. Tuolloin, helmikuun viimeisenä päivänä vuonna 1947 alkaneissa levottomuuksissa saarelle paenneet Kiinan tasavallan johtajat syyllistyivät hallitukselle kriittisten kansalaisten vainoamiseen ja arvioiden mukaan jopa yli 20 000 ihmistä murhattiin noissa vainoissa. 
 
Historian siivet havisivat myös ”nuottikaupan” luona, jonne lopulta pääsimme. Kauppa sattuikin olemaan suuren ja hienon konserttitalon alakerrassa, ja paikan päältä löytyi myös kahviloita ja muita myymälöitä. Konserttitalon takana oli valtava aukio ja puisto, ja sen päässä oli valkoisella kivellä päällystetty monta kymmentä metriä korkea sinänsä upea monumentti. Jälleen piti sukeltaa tutkimaan taustoja netistä ja sen mukaan kyseessä on Taiwanin ensimmäisen johtajan Tšiang Kai-šekin muistomerkki, jonka kivijalassa on myös hänelle omistettu museo. Kyseinen sotilasjohtaja oli ollut jo Manner-Kiinassa Kiinan johtaja, ja pysyi Taiwaniin pakenemisen jälkeenkin johtajana vielä kolmisenkymmentä vuotta. Mutta juuri sama henkilö oli yksi edellä mainittujen vainojen johtohahmoista, joten oli jollain lailla ironista, mielenkiintoista ja jännää sattumaa, että vaikka suunnistimme Taipeissa ihan sattumanvaraisesti, niin näimme ikään kuin samaa historiaa kahdelta puolelta katsottuna.
 
Ehdimme käydä vielä paikallisessa kahvilassa ja lähdimme hyvissä ajoin juna-asemalle takaisin, että saisimme ostettua liput myös paluujunaan laivalle. Tai luulimme lähtevämme hyvissä ajoin. Asemalla löysimme kyllä lippuautomaatin, mutta jostain syystä se ei myynyt ollenkaan lippuja Keelungiin. Ystävällinen virkailija tiskillä ohjasi meidät ylempään kerrokseen ostamaan lippuja. Sieltä löysimmekin toisen automaatin, joka ei myöskään tuntenut koko Keelungia. Pete alkoi jo jonottaa lipunmyyntitiskille ja minä suuntasin neuvontatiskille, jolle ei ollut niin paljon jonoa. Yritin selittää, että haluaisin ostaa lipun automaatista, mutta että se ei tunne koko määränpäätä. Ystävällinen virkailija yritti ohjata minua samaan jonoon, jossa Pete jo oli, ja minä yritin edelleen selittää, että jono on niin pitkä, että emme ehdi ostaa lippua sitä kautta ja että automaatti oli toiminut hyvin toisessakin päässä. Lopulta tajusin pyytää toista virkailijaa kanssani vieressä olevalle automaatille, jolloin selvisi, että on olemassa vielä kolmansia automaatteja hallin toisella reunalla. Nappasin Peten mukaani jonosta ja juoksimme hallin poikki ostamaan liput, ja sen jälkeen juoksujalkaa asemalaiturille ja ehdimmekin hyvin junaan ja kokonainen minuutti jäi vielä luppoaikaa. 
 
Heti seuraavana aamuna saavuimme Japanin maaperälle, pienelle Ishigakin saarelle, joka kuului vielä 1800-luvun puolivälissä itsenäiseen Ryukyu-kuningaskuntaan, mutta on nykyään siis osa Japania ja Okinawan prefektuuria. Japani on hyvin tarkka maahantulon suhteen ja meidänkin oli pitänyt jo laivalla etukäteen täyttää nettilomakkeita ja pari paperilomakettakin maahantuloviranomaisia ja tullia varten. Kun laiva oli päässyt satamaan, koko laivan henkilökunta ja matkustajat kävivät henkilökohtaisesti passintarkastuksessa, mutta jono onneksi eteni melko jouhevasti. Laiva jäi laituriin muutaman kilometrin päässä keskustasta, ja kävimme Peten kanssa kävellen keskustassa. Kaupunki oli melko pieni, mutta sinänsä siellä tuntui olevan kaikki tarpeelliset palvelut ja joitakin kauppoja, jopa pieni kauppakeskus, jossa kaikki kaupat myivät samoja t-paitoja ja matkamuistoja. Ihmiset olivat ystävällisiä ja kumartelivat paljon ja minäkin pyrin vastaamaan kohteliaisuuksiin, ehkä hieman kömpelömmin. 
 
Ja heti seuraavana päivänä oli uusi saari, Okinawa ja sen pääkaupunki Naha. Tällä kertaa meillä oli historiaan liittyvä retki varattuna ja kuten niin monta kertaa aikaisemmin jo tällä matkalla, nytkin historia liittyi sodankäyntiin. Toisen maailmansodan loppuvaiheissa huhti-kesäkuussa 1945 Yhdysvaltain armeija valloitti Okinawan japanilaisilta taistelussa, joka oli tuhoisin ja verisin kaikista Tyynenmeren taisteluista. Noin 50 000 liittoutuneiden (Yhdysvallat, Australia, Uusi-Seelanti, Kanada) sotilasta ja noin 100 000 japanilaista sai surmansa, ja 90 % saaren rakennuksista tuhoutui. Suurin osa selviytyneistä japanilaisista oli naisia, lapsia ja vanhoja ihmisiä, jotka piileskelivät taistelujen aikana saaren luolissa ja pommisuojissa. Pääsimme retkellä käymään erään kukkulan sisään rakennetuissa tunneleissa, jossa japanilaiset käytännössä taistelivat viimeiseen mieheen (ja nuoreen) asti, sillä kunnian vuoksi ei voinut antautuakaan. On arvioitu, että juuri Okinawan taistelun vuoksi Yhdysvallat päätyi pudottamaan atomipommin (ja sitten toisenkin) Japaniin, sillä he arvioivat, että Japani ei koskaan tulisi antautumaan perinteisen maihinnousun myötä ja että japanilaisten raivokas vastarinta ja itsemurhaiskut saisivat aikaan liikaa tuhoa yhdysvaltalaisille. 
 
Onneksi retkeen liittyi myös käynti Okinawan historiallisessa museossa, jossa pääsi sentään katselemaan vanhoja vaatteita ja soittimia ja oppimaan vanhasta Ryukyu-kuningaskunnasta ja sen vaiheista, joka oli voimissaan useita satoja vuosia ennen liittämistään Japaniin. Kyseinen kuningaskunta toimi myös aikanaan välittäjänä ja siltana Kiinan ja Japanin kulttuurien välillä. 
 
Loppupäivän vietimme kaupungilla ihmetellen jälleen t-paitamyymälöitä ja muita kauppoja, mutta mukaan mahtui myös käynti erään keramiikkaliikkeen yläkerrassa sijaitsevassa kahvilassa. Käynti oli mielenkiintoinen kulttuurielämys. Ensin kirjoitimme nimemme sisäänkäynnin luona olevaan kirjaan, jonka jälkeen meidät ohjattiin pöytään. Google-kääntäjä pelasti meidät, kun tutkimme ruokalistan tarjottavia. Mielenkiintoista oli myös se, että saimme valita kahvillemme haluamamme kupin. Ruokalistassa kyllä kohteliaasti kerrottiin, että vaikka kahvila tekee kaikkensa taatakseen juuri pyydetyn kaltaisen kahvikupin, niitä on rajallinen määrä, ja että joissain tapauksissa haluttua kahvikuppia ei aina ollut saatavilla.
 
Kerroin, että alkumatkasta laivalla tuntui olevan jos jonkinlaista pöpöä liikkeellä. Pakko mainita, että ilmeisesti uusi flunssa-aalto on vallannut laivan. Toissa päivänä illalla laivan seitsenhenkinen orkesteri ja klassiset laulusolistit esittivät Astor Piazzollan tangoja ja muita kappaleita laivan teatterissa. Muutaman hiljaisemman teoksen aikana tuntui siltä, kuin olisimme osallistuneet Paimion parantolan virkistyspäiville, kun yleisö yski keuhkonsa pihalle ympäri salia. Onneksi dramaattisemmat tangot peittivät köhän alleen. Vaikka en usko, että mistään vakavammasta on kenenkään kohdalla kyse, niin silti hieman ihmettelen sitä, että onko kohteliasta tulla kuuntelemaan konserttia, jos tietää, että yskii läpi koko esityksen. Varsinkin, kun esityksiä on käytännössä joka ilta, joten ei varmaan haittaisi vain levätä lämpimän teen ääressä jonain iltana. Mutta kukin tyylillään, vai miten se menee…
 
Nyt on tämä yksi meripäivä välissä, ja huomenna saavumme Japanin kolmanteen satamaan, Osakaan. Osakassa vietämme kaksi päivää ja jälkimmäisenä meillä on kulttuurimatka Japanin entiseen pääkaupunkiin Kiotoon. Näistä lisää seuraavalla kerralla.
 
Kun nyt noista tangoista puhuttiin, niin jaan tässä yhden lemppareistani, Por una Cabeza, joka tuossa toissapäiväisessä konsertissa oli merkitty Astor Piazzollan teokseksi, mutta joka pienen tutkimisen jälkeen osoittautui argentiinalaisen Carlos Gardelin teokseksi. Tässä sen esittää Brasilian sinfoniaorkesteri solistinaan brasilialainen viulisti Daniel Guedes. Suomeksi tango on käännetty useasti: ”Jos sielusi löydän” (san. Kyösti Mäkimattila), ”Kuoleman paikka” (san. Jukka Virtanen), ”Veikkasin väärin” (san. Usko Vannas).
 
Carlos Gardel: Por una Cabeza: https://youtu.be/H_XPYX1X-6w

Minulla ei ollut Manilasta juuri ennakkokäsitystä ennen tänne saapumista. Tiesin, että se on Filippiinien pääkaupunki, ja että kaupunki on valtava. Filippiineistä muutoin muistin lähinnä Imelda Marcosin kengät (olin 8-vuotias, kun niitä päiviteltiin uutisissa 1980-luvulla), ja sen että Pinatubo-tulivuori purkautui täällä joskus 1990-luvulla. Tiesin, että Filippiinit on vahvasti katolinen maa ja että espanjalaiset ovat joskus olleet täällä. (Imelda Marcos on filippiiniläinen poliitikko, ja edesmenneen presidentin ja diktaattorin Ferdinand Marcosin leski, joka miehensä valtakaudella (1965-1986) keräsi yli 3 000 kenkäparin kokoelman.)
 
Saavuimme satamaan eilen puolen päivän aikaan ja koska päivälle ei ollut varattu mitään retkiä varustamolta, lähdimme toisen suomalaisen pariskunnan kanssa käymään suuressa ostoskeskuksessa. Juu tiedän, todella omaperäistä. Tiesimme, että seuraavana päivänä on vuorossa kulttuuriretki, niin siksi pystyimme ensimmäisenä päivänä tutustumaan kaupungin kaupallisempaan puoleen. Olin lukenut netistä, että 7 kilometrin taksimatka olisi taksamittarin mukaan runsaat 200 pesoa, eli reilusti alle 5 euroa. Huomasimme pian, että turisteille on kuitenkin turistihinnat ja taksamittarista puhuminen olisi varmaan ollut turhaa. Ensimmäinen kuski olisi vienyt meidät perille 100 dollarilla (25 dollaria per henkilö), mutta lopulta löysimme kuskin, joka veloitti matkasta 20 dollaria yhteensä. Itse kauppakeskus oli valtava, mutta ei muuten kovin omaperäinen. Hinnatkaan eivät olleet siellä erityisen edulliset, ja päättelimme siitä, että maassa täytyy olla suuret tuloerot tai sitten koko ostoskeskus on rakennettu vain turisteja silmällä pitäen. 
 
Suuret tuloerot ja köyhyys iskivät vasten kasvoja paluumatkalla laivaan. Oli sydäntä särkevää nähdä vaahtosammuttimen kokoinen lapsi kerjäämässä aikuisen kanssa risteyksessä, kun autot pysähtyivät punaisiin valoihin. Lapsi oli ehkä noin kolmevuotias. Hän taputteli valoihin seisahtunutta moottoripyörää, välillä liitti kätensä yhteen ikään kuin rukoillakseen ja välillä ojensi tyhjää kättään kohti kuskia. Mukana ollut aikuinen (isä?) oli eittämättä opettanut nämä eleet lapselle tai sitten lapsi oli vain oppinut seuraamaan aikuisen esimerkkiä. En varmaan koskaan tule unohtamaan tuota näkyä, keskellä kaaosmaista liikennettä. Yhtäkkiä taksista maksamamme hinta ei tuntunut enää yhtään miltään meidän mittakaavassamme.
 
Seuraavana päivänä retki lähti aikaisin, heti kahdeksan jälkeen. Retken aikana opimme paljon Filippiinien historiasta ja erityisesti itsenäistymisen vaiheista ja sotahistoriasta. Täälläkin on sodittu paljon. Kävimme ensin Intramuros-nimisessä kaupunginosassa, joka on vanhimpia Manilan alueita Espanjan siirtomaavallan ajalta. Espanja hallitsi saaria yli kolmesataa vuotta ja rakennutti muurien ympäröimän alueen, jota oli helpompi puolustaa ja jonka sisällä oli vielä erikseen linnoitettu varuskunta. Näimme kirkon, joka on rakennettu seitsemän kertaa. Ensimmäiset kaksi puurakenteista paloivat ja seuraavat kivirakenteiset tuhoutuivat kukin vuorollaan maanjäristyksissä, paitsi viimeisin toisen maailmansodan pommituksissa. Uusin versio on 1950-luvulta. 
 
Koko Intramurosin alue (ja itse asiassa koko Manila) tuhoutui toisen maailmansodan aikana, ja yli 100 000 kaupunkilaista (10 % sen aikaisesta väestöstä) sai surmansa. Japanilaiset valloittajat, jotka olivat kaupungissa runsaan kolmen vuoden ajan, linnoittautuivat kaupunkiin ja Yhdysvallat ensin pommitti kaupungin hajalle ja sen jälkeen tunkeutui vähitellen eri suunnilta yhä lähemmäs japanilaisia ja lopuksi muurien sisäpuolelle, jonne japanilaiset vetäytyivät. Kun yhdysvaltalaissotilaat lopulta saapuivat Intramurosin sisällä olevalle linnoitukselle ja lähestyivät sen valleja, heitä vastassa oli mädäntynyt haju. Selvisi, että linnoituksen vankityrmiin oli taistelujen viimeisten viikkojen ja päivien aikana sullottu 600 filippiiniläistä ja amerikkalaista vankia, ja heidän oli annettu tukehtua ja nääntyä nälkään ahtaissa huoneissa. Nykyään heidän jäänteensä ovat haudattuna vankityrmien vieressä olevan valkoisen ristin alla. Pääsimme käymään tuossa vankityrmässä, joka nykyään toimii osana linnoitusmuseota. 
 
Opas tutustutti meidät myös José Rizal -nimisen miehen historiaan, häntä pidetään maan kansallissankarina, sillä hänen kirjoituksensa ja runonsa saivat filippiiniläisten kansallistunnon heräämään. Rizal oli myös ollut espanjalaisten vankina samassa linnoituksessa, jossa edellä mainitut vankityrmätkin sijaitsivat ja hänen teloituksensa vuonna 1896 sai kansan liikkeelle. Sen sijaan, että Rizalin teloitus olisi lopettanut itsenäisyyspyrkimykset, niin erinäisten vaiheiden jälkeen ensimmäinen Filippiinien tasavalta syntyikin vuonna 1898. Nykyään Rizalin patsas on keskellä Manilaa puistossa kunniapaikalla ja sitä vartioi jatkuvasti kaksi sotilasta, joiden vuorot kestävät aina kaksi tuntia kerrallaan. 
 
Filippiiniläisten riemu uudesta tasavallasta jäi lyhkäiseksi, sillä Espanja oli jo ehtinyt myydä siirtomaan Yhdysvalloille ja niinpä yhdysvaltalaisetkin sekaantuivat vasta itsenäistyneen maan historiaan. Yhdysvaltojen ja Filippiinien välisen sodan jälkeen Filippiinit sai kuitenkin jonkinlaisen itsehallinnon jo 1900-luvun alussa ja ainakin oppaalta saamani käsityksen mukaan kaikki ei ollut silloin niin surkeaa. Yhdysvaltain hallinnon alla esimerkiksi maan koululaitos kehittyi paljonkin. Espanjan aikaisten katolisten koulujen sijaan (joissa keskityttiin lähinnä uskontoon ja lukutaitoon) yhdysvaltalaiset alkoivat opettaa maan kouluissa kaikkia muitakin oppiaineita, samoja, joita Yhdysvalloissakin opetettiin tuohon aikaan. Lopullisesti Filippiinit itsenäistyi Yhdysvalloista vasta 1946. 
 
Seuraavaksi näimme bussin ikkunasta Imelda Marcosin suuruudenhulluuden saavutuksia: filippiiniläisen betonisen kulttuurikeskuksen; vuoden 1974 Miss Universum -kisoja varten rakennetun ulkoilma-areenan (joka rakennettiin kuulemma 77 päivässä); kookospalatsin, jonka Imelda rakensi paavin vierailua varten, vaikka paavi sitten lopulta kieltäytyi moisesta hulppeudesta; elokuvakeskuksen, joka sekin rakennettiin pikavauhtia (ja joka siksi on nykyään huonokuntoinen) ja vielä messukeskuksen, jonka yhteyteen piti ympätä myös hotelli. Yhteensä Imeldan ja hänen presidenttinä toimineen miehensä epäillään kavaltaneen valtiolta yli 5 miljardia dollaria, eikä Imelda tunnu koskaan hävenneen tätä. Hän jatkoi miehensä kuoleman jälkeen poliitikon uraa, elää edelleen Filippiineillä, mutta ei enää esiinny julkisuudessa. Hänen poikansa on nykyään maan presidentti. 
 
Retken lopuksi kävimme vielä Manilan amerikkalaisella hautausmaalla ja muistomerkillä, joka on kuulemma maailman suurin Amerikan ulkopuolella oleva yhdysvaltalainen sotilashautausmaa. Moitteettomasti hoidetuilla nurmikoilla on yhteensä 17 206 hautaa, joita jokaista koristaa marmorinen risti (tai daavidin tähti). Useimmissa risteissä on sen alle haudatun sotilaan nimi, mutta siellä täällä on myös ristejä, joissa lukee, että vain Jumala tietää vainajan henkilöllisyyden, siis tunnistamattomaksi jääneiden sotilaiden hautoja. Hautausmaan vainajat ovat Tyynenmeren sodassa kuolleita, kun Yhdysvallat valloitti takaisin Japanin sodan alussa valtaamia saaria. 
 
Kaiken kaikkiaan opimme siis tänään paljon kaikesta pahasta, mihin ihminen kykenee. Olemme alle viikon päästä myös Japanissa, ja siellä epäilemättä myös kuulemme jotain sodasta, varsinkin kun tulemme käymään Nagasakissa, jonne toinen atomipommeista pudotettiin sodan lopussa. Tiedän, että toisen maailmansodan jälkeen liittoutuneet olivat mukana kirjoittamassa Japanin uutta perustuslakia, ja Japani on joutunut kohtaamaan historiansa, vaikka aina se ei ole helppoa. On varmasti hyvä, että ihmisiä kaikkina aikoina muistutetaan historiasta, vaikka välillä tuntuu, että siitä ei opita mitään.
 
Huumorikin täytyy muistaa elämässä. Jaan kanssanne retkioppaan kertoman jutun. Aivan risteilyterminaalin vieressä, rannikkovartioston talon jälkeen oli hotelli, joka on aikanaan ollut hieno, mutta ehkä nykyään jo parhaat päivänsä nähnyt. Opas sanoi, että sitä sanotaan ”uskonnolliseksi hotelliksi”. Se johtuu kuulemma siitä, että kun vieraat menivät sisään ja näkivät hulppean kauniin aulan ja salin, he sanoivat ”Oh my god! ja kun he olivat lähdössä pois, ja näkivät laskun, he sanoivat ”Jesus Christ!” ;-D
 
Kappaleena Dire Straitsin Brothers in Arms.
https://youtu.be/jhdFe3evXpk

Nyt kun maanjäristyksestä on selvitty ja takana muutama rentouttava meripäivä, on aika muistella vielä Papua-Uutta-Guineaa. Meidän oli tarkoitus käydä kolmessa paikassa Papualla, mutta yksi niistä jäi väliin. Kun lähdimme ensimmäisestä vierailukohteesta Alotausta Uuden-Guinean saarella, niin seuraavana aamuna oli tarkoitus olla Kiriwinan saarella, joka kuuluu Trobriand-saariryhmään ja jolla elää runsaat 10 000 ihmistä. Saavuimme saarelle aamulla auringon jo noustua ja kuulimme kuinka laiva laski ankkurin, sillä saarella ei ole varsinaista risteilyaluksille tarkoitettua suurta laituria. Matkustajat oli tarkoitus jälleen siirtää Poesian omilla yhteysaluksilla rannan pienemmälle, puurakenteiselle laiturille. Suurin osa laivan matkustajista oli ilmoittautunut retkelle, jonka aikana olisimme tutustuneet paikalliseen kylään, sen arkeen ja tapoihin, kylä oli vain kävelymatkan päässä laiturilta. Kaunis hiekkaranta palmuineen ja lehvämajoineen näytti oikeastaan aika kutsuvalta. Juuri kun olimme valmistautumassa aamupalalle lähtöön, laivalla kuulutettiin, että voimakkaan merenkäynnin vuoksi miehistö ei voi taata turvallista rantautumista asiakkaille, ja siksi vierailu saarella jää väliin. Meillä oli laivan perältä näköalapaikka rannalle, ja kun kuulutuksessa oli kohta ”kuten hyvin näette, aallot lyövät pienen laiturin yli”, niin näimme hyvin, että aallot eivät lyöneet laiturin yli. No, luotamme joka tapauksessa miehistön arvioon (ja aallot täältä kannelta 11 näyttävät joka tapauksessa pienemmiltä kuin merenpinnan tasosta katsottuna), ja seurasimme sen jälkeen, kun laiva nosti ankkurin ja lähti lipumaan hiljaa kohti seuraavaa satamaa.
 
Nyt myöhemmin, kun tutkin taustatietoja Kiriwinasta, selvisi että viime syksynä, lokakuussa 2022 saarella oli tapahtunut saaren tunnetun historian suurin verilöyly, kun 30 ihmistä oli kuollut ja useita haavoittunut heimojen välisessä konfliktissa. Tapauksesta uutisoinut australialainen uutissivusto ei osannut kertoa tarkempia tietoja tapahtuneesta, siitä tiedetään ylipäätään kovin vähän. Välien selvittely saarella on perinteisesti tapahtunut krikettiotteluiden avulla, perintönä brittien siirtomaavallan ajoilta. Surullista lukea, että nyt pelkkä urheilu ei riittänyt erimielisyyksien selvittämiseen. Samalla tietenkin pohdin, että oliko sittenkin hyvä, että emme päässeet saarelle käymään. Joka tapauksessa, en voi mitenkään uskoa, että olisimme olleet itse missään vaarassa, sillä kyse oli tosiaan ollut heimojen välisistä ristiriidoista, ja vieraisiin on kuitenkin suhtauduttu käsittääkseni ystävällisesti ja mielenkiinnolla. 
 
Matka Papua-Uusi-Guinean viimeiseen vierailukohteeseen, Rabauliin, sujui hyvin rauhallisen merenkäynnin merkeissä, sillä meri oli tyyni ja laiva kulki hyvin hitaasti, koska Kiriwinan jäätyä väliin aikaa siirtymiseen oli yllin kyllin. Käsittääkseni laiva kuluttaa myös polttoainetta sitä vähemmän, mitä hitaammin kuljetaan, koska vedenvastus ei kasva niin suureksi, joten siksikin oli parempi lähteä heti liikkeelle, eikä lillua pitempään ankkurissa kuin oli tarpeen. 
 
Rabaul on kaupunki Uuden-Britannian saarella, joka sijaitsee Papua-Uusi-Guinean pääsaaren pohjoispuolella. Se oli ennen yhden Papuan provinssin pääkaupunki, mutta kun tulivuori tuhosi kaupungin vuonna 1994, pääkaupunki siirrettiin joitakin kymmeniä kilometrejä etelämmäksi Kokopoon. Koko kaupunki on perustettu suuren pyöreän kalderan eli massiivisen tulivuoren tai tuliperäisen alueen pyöreään laaksoon, joka on osittain täyttynyt vedellä ja muodostaa siis yhden merenlahden. Varsinaiset aktiiviset tulivuoren nykyiset huiput sijaitsevat tuon kalderan reunoilla kaupungin liepeillä ja ovat koostuneet pääasiassa löyhästä tuhkasta, ja tulivuoret jakavat maan alla saman valtavan magmakammion. Tuossa kaupungin tuhonneessa tulivuorenpurkauksessa ei kuollut paljon ihmisiä, sillä heidät ehdittiin ajoissa evakuoida kauemmaksi tuhkan alta (toisin kuin aiemmissa purkauksissa vuosina 1878 ja 1937), mutta itse kaupunki peittyi tuhkan ja sateen muodostamaan mönjään ja kaikki rakennukset yhtä hotellia lukuunottamatta tuhoutuivat, lisäksi mm. lentokenttä hävisi. Aiemmin jopa 50 000 asukkaan kaupunki kutistui alle 10 000 asukkaan taajamaksi, ja käytännössä kaikki asukkaat menettivät omaisuutensa ja suuri osa myös elinkeinonsa. Nykyään kaupunki on siinä mielessä vain varjo entisestään ja tuhkakentät ovat edelleen näkyvissä, vaikka kasvillisuus alkaa jälleen vallata alaa niilläkin. 
 
Meillä oli Rabaulissa varattuna retki, ja lähdimmekin aamulla jo yhdeksän jälkeen liikkeelle. Aikaisemmilta retkiltä tuttujen ilmastoitujen modernien bussien jälkeen kesti hieman aikaa totutella ahtaisiin Toyota-pakuihin, jotka olivat auringossa lämmenneet jo pieniksi saunoiksi. Olimme neljässä rivissä istumassa auton matkustustilassa, kolme kullakin rivillä ja tunnelma oli hyvin tiivis ja hikinen. Ihme kyllä, tähän tottui yllättävän nopeasti ja itse retki osoittautui jopa ennakoitua mielenkiintoisemmaksi. Näimme ensin läheiseltä kukkulalta panoraamanäkymän kalderassa sijaitsevaan kaupunkiin meren rannalla ja sen jälkeen kävimme tutustumassa kuumiin lähteisiin, joista pulppusi polttavan kuumaa vettä. Veteen liuenneet mineraalit ja yhdisteet olivat värjänneet maan kirjavaksi. Kaikkein mieleenpainuvin osa retkestä oli kuitenkin käynti paikallisessa kylässä, kirkon ja koulun mailla, jossa asukkaat olivat järjestäneet ohjelmaa ja myivät käsitöitään ja muita tuotteita. Näimme luonnollisesti perinnetanssia, mutta sykähdyttävintä oli nähdä koulu ja sen oppilaat. Lapset olivat niin iloisia, niin innoissaan ja niin kohteliaita, että jättivät pysyvän muiston mieleeni. Ihmiset vaikuttivat muutenkin jollain tapaa onnellisilta, vaikka heillä ei paljon omaisuutta selvästi ollutkaan. Ostin kookospalmun lehvistä punotun laukun ja viuhkan. Laukkua voisi käyttää kotona vaikka lankakorina. Oppaamme kertoi, että hänenkin miehensä tekee sellaisia, mutta opas oli unohtanut ottaa edellisiltana valmistuneet tuotteet mukaan.
 
Kuten aiemmin jo totesin, Papua-Uusi-Guinea vaikuttaa olevan maa, jolla on yhtä monet kasvot, kuin siellä on kyliä, joten en voi sanoa tietäväni maasta vielä paljoakaan tai juuri mitään. Täytyy silti myöntää, että olen äärimmäisen etuoikeutettu, että pääsin näkemään tämänkin verran. Huomenna olemme jälleen aivan toisenlaisessa maailmassa, Filippiineillä ja sen pääkaupungissa Manilassa, jonka suurkaupunkialueella asuu yli 10 miljoonaa ihmistä. Varovainen kai sielläkin pitää siis olla. 
 
Kappaleena (jostain mieleeni tullut, ja aina yhtä ihana) Seija Simolan Kun aika on, eli jatketaan edelleen käännösiskelmillä. 
 
Seija Simola: Kun aika on: https://youtu.be/BHgnh8wkyGw

Viime yö laivassa oli astetta jännittävämpi ja huolestuttavampi, kuulemma... Olimme viettäneet mukavan, jo käytännössä rutiiniksi muuttuneen illan. Ensin oleskelua omassa hytissä alkuillasta, sitten klo 19.30 teatteriin, jossa eilen illalla esitettiin klassisen musiikin ikivihreitä. Ohjelmassa oli muun muassa Andrew Lloyd Webberin Don’t Cry For Me Argentina (joka ilmeisesti siis luetaan klassiseksi musiikiksi…) ja Brahmsin Unkarilainen tanssi nro 5, joka oli mummini lempiklassisia. Teatteriesitysten jälkeen illallisen alkuun on tyypillisesti aikaa kolmen vartin verran, jonka joskus vietämme laivan baarissa istuskellen (drinksun kanssa tai ilman) ja joskus vaellamme takaisin laivan toiseen päätyyn hyttiimme, jonne hyttisiistijä on jo ehtinyt tuoda seuraavan päivän ohjelman ja mahdolliset seuraavan päivän retkiliput. 
 
Eilen palasimme teatterin jälkeen hyttiin ja lähdimme normaalisti illalliselle klo 21. Se oli maittava kuten kaikkina muinakin kertoina. Minulla paistettua lohta höyrytettyjen herneenpalkojen ja perunapaistoksen kera, Petellä kanarisotto, ja päälle jälkiruoat. Juttelimme lähtiessämme hetken viereisen pöytäseurueen kanssa ja kerroimme, että seuraavana iltana emme olisi tulossa, sillä toinen suomalainen pariskunta on kutsunut meidät omaan ravintolaansa illalliselle. Osallistumme melko harvoin illallisen jälkeisiin rientoihin, eikä eilisiltakaan tehnyt poikkeusta. Raahauduimme vatsat täysinä hyttiin, pujahdimme peiton alle, päivitimme viimeisimmät uutiset netistä ja sen jälkeen vaivuimme unten maille, noin klo 23. 
 
Seuraava muistikuva minulla on, kun herään keskellä yötä siihen, että hyttikäytävältä kaikuu vaimeana kuulutus, josta en saa mitään selvää. Ihmettelen itsekseni, että mikä voi olla niin tärkeää, että yöunta häiritään niin räikeästi, vaikka kuulutus ei edes hyttiin kuulu hyvin. Pete tuhisee rauhallisena vieressä tyynesti nukkuen. Ajattelen itsekseni, että ehkä olemme juuri sillä hetkellä ylittämässä päiväntasaajaa uudemman kerran ja palaamassa pohjoiselle pallonpuoliskolle, sillä tämäkin tulee tapahtumaan ihan näinä päivinä, ellei peräti juuri näinä hetkinä, kun kirjoitan tätä. Silti ihmettelen, että täytyykö siitä kertoa keskellä yötä. 
 
Parin minuutin päästä henkilökunta ilmeisesti tajusi, että kuulutus ei ollut tavoittanut kaikkia ja se toistettiin, tällä kertaa niin, että se kuului myös hyteissä olevista kaiuttimista, ja niinpä sen kuuli erittäin selkeästi. Laivan kaikilla kuudella kielellä kerrottiin, että äskeinen tärinä (?) johtui voimakkaasta maanjäristyksestä. Laivan kaikki laitteet ja navigointijärjestelmät toimivat silti aivan kuten kuuluukin, eli ei ole hätää ja voimme vaipua uudelleen levollisin mielin unten maille. 
 
Tässä vaiheessa tilanne alkoi vasta valjeta minulle. Petekin oli herännyt uudestaan tähän toiseen kuulutukseen ja kun kerroin kuulutuksen sisällöstä, niin hänkin ymmärsi yön aikaisemmat tapahtumat. Keskiyöllä laiva oli kuulemma tärissyt ja vavahdellut erittäin voimakkaasti. Pete oli herännyt ja sanonut ääneen, että ”miähän pelästyin aika paljon tätä”. Kun vavahtelu toistui parin tai muutaman minuutin päästä uudelleen, Pete oli pompannut vielä ylös ja käynyt ikkunan luona katsomassa, näkyisikö siellä mitään. Hyttimme pöydällä olevat lasit, jotka on asetettu tarkoituksella selkeästi erilleen toisistaan, olivat kilisseet äänekkäästi toisiaan vasten. Tärinä oli Peten ja myös seuraavana päivänä toisen suomalaispariskunnan kertoman mukaan tuntunut siltä, että olisimme iskeytyneet karille tai törmänneet johonkin. Lisäksi Pete kertoi, että pelkäsi laivan potkurin vaurioituneen, sillä tärinä oli epäsäännöllistä ja tuntui siltä kuin yksi potkurin lavoista olisi irronnut ja aiheuttanut voimakasta tärinää. Tämän jälkeen tuli kuulemma aivan hiljaista. Hiljaisuuden syyksi selvisi siis jälkikäteen se, että laivan miehistö sammutti moottorit ja tarkasti kaikki järjestelmät. Kun kaiken huomattiin (onneksi) olevan kunnossa, moottorit käynnistettiin, matkustajille luettiin edellä mainittu kuulutus ja matka jatkui normaalisti. 
 
Koska tilanne luonnollisesti kiinnosti, niin aloin tutkia netin kautta ajankohtaisia tietoja. Kansainvälisissä, BBC:n tai Australian uutisissakaan ei kerrottu mitään maanjäristyksestä, joten siitä jo päättelin, että mitään kovin vakavaa ei ihmisille tai omaisuudelle ollut odotettavissa. Ajattelin, että jokin taho seuraa näitä järistyksiä reaaliaikaisesti ja toden totta, pian löysinkin Yhdysvaltain viranomaisten maanjäristyssivun, josta selvisi, että Papua-Uudessa-Guineassa oli tapahtunut keskiyöllä 6,0 magnitudin maanjäristys 10 km syvyydessä. Sivuston kautta näki järistyksen keskuksen myös kartalla ja hämmästys oli melkoinen, kun huomasimme, että olimme olleet täsmälleen järistyksen keskellä. Otin kuvakaappauksen sekä tästä järistyksen sijainnista että omasta sijainnistamme, ja kun tuon oman sijaintimme kuvakaappaus on otettu runsaat puoli tuntia järistyksen jälkeen ja olemme siis vielä ehtineet matkata siitä hieman länteen päin, niin sijoittaisin meidät tosiaan tapahtumahetkellä täsmälleen järistyksen keskelle. 
 
Kerron vielä taustatietona (jota itsekseni yöllä selvittelin), että 6,0-6,9 magnitudin maanjäristyksiä pidetään voimakkaana ja mantereella/maalla sattuessaan ne saattavat jo romahduttaa huonosti rakennettuja taloja ja aiheuttaa lieviä tai keskisuuria vaurioita muuten maanjäristystä kestäviinkin taloihin. Magnitudi-asteikko on logaritminen, ja se tarkoittaa tässä tapauksessa sitä, että esimerkiksi 6,0 M maanjäristys on voimakkuudeltaan kymmenkertainen 5,0 M järistykseen verrattuna ja 7,0 M on kymmenkertainen 6,0 M verrattuna. Esimerkiksi viimeaikaiset Turkin maanjäristykset olivat voimakkuudeltaan 7,8 M ja 7,5 M, ja siis huomattavan paljon tätä meidän kokemaamme voimakkaampia. Selvittelin myös pikaisesti, miten laivat yleisesti ottaen kestävät merellä ollessaan maanjäristyksiä. Vaurioita ei yleensä synny laivoihin voimakkaissakaan järistyksissä, vaikk koetun kaltaiset tuntemukset johonkin törmäämisestä tai karille ajosta ovat tyypillisiä. 
 
Olen kyllä tiennyt olevani melko hyväuninen ja nukkuvani lähes minkälaisessa melussa tahansa, mutta nyt tuli todistettua, että edes maanjäristys ei saa minua hereille. Petekin kertoi, että tämä oli hyvä opetus hänelle, että jos minut oikeasti jostain syystä täytyy saada hereille, niin ei saa tyytyä ensimmäiseen vastaukseen, joka peiton alta kuuluu, vaan täytyy hieman päättäväisemmin ravistella ja kysellä kelloa ja päivämäärää.
 
Tähän ei tietenkään voi laittaa mitään muuta musiikkia kuin Markku Aron hieno iskelmä vuodelta 1977, Keskiyön aikaan. Kuten niin moni laulelma tuohon aikaan, tämäkin on käännösiskelmä kappaleesta ”I’ll Meet You At Midnight”, vuodelta 1976. Laadin kuitenkin tähän iloksenne vielä vaihtoehtoiset sanat, jos haluatte laulaa mukana ;-)
 
Markku Aro: Keskiyön aikaan: https://youtu.be/JjgYNNJSvPA
 
--------------------------------------------------
 
Nyt usein täällä Peten kaa mä mietin
vain että kerran kokee jyrinän
Kun kerran kevään laivassa vietin
Niin silloin ilmeisesti koin mä sen
 
Mä istuin aina illallisel siihen asti
se kunnes ruoan jälkeen suljettiin 
Olin nukkumaan mä halunnut jatkuvasti
Ja nyt me hyttii kohti kuljettiin
 
Ja keskiyön aikaan 
mä melkein koin sen
Sain keskiyön aikaan
mä nukkua läpi maanjäristyksen
 
Pete kuiski: tahdon kiihkeästi
mä tietää kilinän ja äänen syyn 
Mun korvaan Pete mumis lämpimästi
Mä tunsin itseni myös heräävän
 
Nojasimme sängynpäädyn laitaa vasten
Nyt tiesin mikä syynä on 
Nyt ei leikkiä se ollut lasten
Kaiuttimet kertoi syynkin sen
 
Ja keskiyön aikaan 
mä melkein koin sen
Sain keskiyön aikaan
Ja keskiyön aikaan
mä melkein koin sen
Sain keskiyön aikaan
mä nukkua läpi maanjäristyksen

Mitäs minä tähän viimeksi naputtelinkaan… Matkaa on tehty jo kaksi kuukautta ja vielä toiset kaksi kuukautta jäljellä, ja täytyy myöntää, että kun uusia satamia ja maita tulee vastaan tasaiseen armottomaan tahtiin, niin melkein väkisin tässä vaiheessa alkaa jo mennä ajatukset sekaisin päässä. Millä Karibian saarella oli se mukava opas? Mistä satamasta ostinkaan tämän tarjottimen? Mitä kaikkea olen jo jaaritellut näissä blogiteksteissä?
 
Joka tapauksessa, kaksi päivää sitten lähdimme Australiasta, jossa viimeinen vierailukohde oli kuumankostea Cairns, Queenslandin osavaltion trooppisessa pohjoisosassa. Wiki-tietojen mukaan kaupunki on sekä australialaisten että ulkomaalaisten turistien suosima lomakohde, jonka väkiluku (noin 150 000 asukasta) voi helposti tuplaantua sesonkiaikaan. Vilkkain sesonki täällä tarkoittaa viileämpää aikaa kesäkuusta syyskuuhun. Nyt kaupunki vaikutti kieltämättä rauhalliselta, kaikissa ravintoloissa olisi ollut tilaa ja kaupoissa oli myös väljää. Sääkin suosi ja aurinko paistoi, vaikka ilmeisesti muutama päivä aikaisemmin vettä oli tullut reilumminkin ja jälleen parin päivän päästä ennustettiin uusia sateita. Meillä ei ollut varattuna mitään erillistä retkeä tässä satamassa, joten kiersimme kaupunkia kävellen. Keskustaan oli lyhyt matka laivalaiturista. Kaikkialla oli hyvin siistiä, ja ravintoloiden määrästäkin pystyi päättelemään, että jossain vaiheessa turisteja varmasti on paljon. Monet matkatoimistot myivät retkiä suurelle valliriutalle, ja jotkut laivamatkustajat kävivätkin näillä retkillä. Eräs pariisilainen rouva kehui riuttamatkaa todella hienoksi, mutta meillä maakravuilla tämäkin luonnonihme jää sitten seuraavaan kertaan. Kaiken kaikkiaan Australiasta jäi hyvin positiivinen kuva, enkä ihmettele, miksi niin moni haluaa lähteä sinne seikkailemaan.
 
Eilinen meripäivä oli ”kotipäivä”, emme tehneet mitään suunniteltua. Aamulla heräsimme sen verran aikaisin, että osallistuimme kuitenkin jälleen pienen tauon jälkeen ”elementtien kilpailuun”, jossa tällä kertaa tehtävänä oli suunnitella drinkkejä annetuista viinaksista, miksereistä ja koristeista. Parhaat drinkit kuulemma pääsisivät baarien listoille ja niistä kerrottaisiin laivan päiväohjelmassa. Pete toivoi heti pullot nähtyään, että en kertoisi muille, että hän on baarissa töissä. No, ei minun tarvinnutkaan: edellä mainittu pariisilainen rouva tiesi sen jo entuudestaan, ja juorusi siitä hetimiten meidät nähtyään kaikille joukkuekavereille. Niinpä Pete työnnettiin helteessä pöydän ääreen tekemään drinksuja, mutta onneksi joukkueessa oli muitakin baarikokemusta omaavia, ja saimme mielestämme ihan mukavan kattauksen tehtyä. Niistä piti valita kaksi parasta arvostelua varten, ja meidän drinkeiksi valikoituivat Burning Melon (Peten luomus) ja Frozen Fire, nimet luonnollisesti kuvastivat joukkuettamme. Jännitimme ihan loppusuoralle asti, mutta lopulta arvovaltainen raati (baarien ja ravintoloiden johtohenkilöt) valitsi toisen joukkueen kermasotkudrinkit mukamas paremman maun vuoksi voittajiksi ja me päädyimme toiselle sijalle. Pete tokaisi, että ”kai tästä on sitten parempi siirtyäkin Prisman kassalle töihin…”
 
Tänään aamulla saavuimme Papua Uusi Guineaan ja pieneen Alotau-nimiseen kaupunkiin saaren itälaidalla. Papua Uusi Guineaa on varmaan mahdoton tiivistää tällaiseen blogiin, kyseinen maa on niin moni-ilmeinen ja me koemme väistämättä matkallamme tästäkin kohteesta vain pintaraapaisun. Papua Uusi Guinea on itsenäinen valtio Uuden Guinean saaren itäpuoliskolla. Länsipuolisko kuuluu Indonesialle. Saari on valtava, maailman toiseksi suurin Grönlannin jälkeen, sen pinta-ala on runsaat kaksi kertaa Suomen kokoinen. Suurin osa saaresta on vaikeapääsyistä vuoristoista viidakkoa, ja se on johtanut myös siihen, että saarella asuvat heimot ja kansat ovat saaneet elää suhteellisen rauhassa omissa oloissaan aina pitkälle 1900-luvulle, osa ihan näihin päiviin asti. Saarella puhutaan noin tuhatta eri kieltä, ja maan luonto on niin ikään yksi maailman lajirikkaimmista. Erityisesti saari tunnetaan paratiisilinnuista, joista itsekin olen nähnyt Suomessa luontodokumentteja. Lajeja Uuden Guinean saarella on noin neljäkymmentä. Kyseisten lintujen koiraat yrittävät näyttävillä höyhenpuvuillaan ja/tai pitkillä pyrstö- ja töyhtösulillaan tehdä vaikutuksen naaraisiin ja esittävät soidintansseja tarkasti määriteltyjen koreografioiden ja sääntöjen mukaan. Vain parhaat esitykset ja moitteettomat höyhenet pääsevät jatkoon.
 
Meille Alotau oli selkeästi arkisempi kokemus. Vaikka luonto on Papua Uusi Guineassa rikas, ihmiset ovat länsimaisen mittapuun mukaan köyhiä, eikä palveluita ole kovin paljon. Teimme pienen kävelykierroksen kaupungissa, pistäydyimme rantabaariin hetkeksi ja palasimme sen jälkeen laivaan. Ihmiset tervehtivät ystävällisesti ja nuoret alle 10-vuotiaat pojat kävivät esittäytymässä ja juttelemassa ja pyysivät myös kolikoita, joita meillä ei ollut antaa. Olemme jo huomenna seuraavassa satamassa, Kiriwinan saarella, joka myös kuuluu Papua Uusi Guineaan. Siellä ohjelmassa on kävelyretki paikalliseen kylään kulttuuriretkelle.
 
Kappaleena jälleen kaikkien tuntema (?) klassikko, Dire Straitsin Sultans of Swing, jonka laivan trubaduuri soitti eilen baarissa, kun olimme siellä Peten kanssa fiilistelemässä mukavan meripäivän iltaa illallisen jälkeen. Eilenkin oli gaalailta, ja olimme puvut päällä aloitelleet iltaa jo hyvissä ajoin skumppapullon äärellä. Myöhäisillasta trubaduuria ei ollut kuuntelemassa meidän lisäksemme kuin muutama muu matkustaja ja kun saimme sen vuoksi esittää toiveita, niin pyysin ensin musiikkia Dire Straitsilta ja sen jälkeen Pink Floydilta. Pink Floydin Comfortably Numb -kappaleen kitarasoolo oli aivan erityisen hieno, mutta valitsen silti tähän tuon Dire Straitsin, kun Pink Floydia on tässä jo kuultu pariin otteeseen… :)
 
Dire Straits: Sultans of Swing: https://youtu.be/h0ffIJ7ZO4U

Toissa päivänä Pete onnistui jälleen yllättämään, vaikka vuosien varrella olisi jo pitänyt oppia aavistamaan nämä yllätykset. Viimeinen päivä helmikuuta tuli kuusi vuotta siitä, kun rekisteröimme parisuhteemme ja tarkoitus oli toki juhlistaa sitä täällä laivalla, nauttia hieman samppanjaa ja pukeutua hienommin illalliselle (vaikka olisi kuinka ”casual” pukukoodi päiväohjelmassa). Risteilyn alkupäivinä tammikuussa hyttiimme oli tuotu jo pullo samppanjaa suklaakuorrutettujen mansikoiden kera ja Pete oli ollut tuolloin hieman harmissaan siitä, että vuosipäiväksi tarkoitettu samppakalja oli toimitettu aivan ennen aikojaan. Eihän se loppujen lopuksi paljon haitannut (ajatus on aina kaunein), hyvää tuo Moetti oli silloinkin ja luonnollisesti ajattelin, että yllätyslaari oli tältä osin tyhjennetty. 
 
Mutta ei. Aamulla kännykät oli laitettu herättämään normaaliin aikaan puoli yhdeksältä ja Pete vielä sammutti torkutuksenkin ja hämäsi että aikoisi mahdollisesti nukkua pitempään. Niinpä, kun tasan klo 9 oveen koputettiin, niin ajattelin, että sieltä ollaan tuomassa päivän hedelmiä (meille tuodaan hyttiin joka päivä muutamia tuoreita hedelmiä) ja menin hieman unisen pöllähtäneenä avaamaan ovea. Kun näin huonepalvelun lähetin ison kärryn kanssa, ensimmäinen ajatukseni oli, että nyt tässä on tapahtunut jokin virhe, me emme ole tilanneet mitään. Vasta kun näin Peten sängyllä kameran kanssa kuvaamassa tilannetta, tajusin, että jälleen minut oli yllätetty. Tarjoilija toi ensin yhden tarjottimen hyttiin, sitten nurkan takaa vielä toisen ja vielä kolmannenkin. Lopulta hyttiin oli katettu deluxe-aamiainen tuorepuristettuine appelsiinimehuineen ja ilmakuivattuine kinkkuineen. Oli kuumaa ja kylmää maitoa, kahvia, teetä, suolaista ja makeaa purtavaa, hedelmiä ja marjoja. 
 
Lisäksi Pete oli ostanut hääpäivälahjaksi meille suomalaista designia, tuohesta tehdyt, hyvinkin tyylikkäät ja kauniit rusetit. Erikoislaatuiseksi nuo kaksi rusettia tekee sekin, että ne on tehty yhden ja saman puun tuohesta, ja niinpä ne yhdistävät meidätkin omalla näkymättömällä siteellään. Kaiken tämän keskellä minä vain keskityin näyttämään komealta, eihän minulla (tietenkään…) ollut mitään sen kummempaa yllätystä Petelle antaa. On se vaan sellainen veijari, ja kovin rakas.
 
Myöhemmin iltapäivällä juhlistimme päivää ja nostelimme maljoja toisten suomalaisten, Katrin ja Mikon kanssa laivan baarissa ja illaksi puimme jälleen vähän parempaa päälle, luonnollisesti uusien rusettien kera. Ne sopivat oikein mukavasti mustiin kauluspaitoihin. Ihan sattumalta (tällä kertaa oikeasti sattumalta) juuri tuolle päivälle meille oli tullut kutsu myös erikoisillalliselle laivan kannelle 13, L’Obelisco-ravintolaan, joka päiväsaikaan tavallisesti on osa laivan buffetia, mutta tuoksi illaksi se oli katettu valkoisin pöytäliinoin ja hienoin viinilasein. Söimme neljän ruokalajin illallisen, joka sisälsi paljon mereneläviä. Alkuruoaksi oli merkitty ”Neptunuksen salaatti”, ja se todella oli pelkkiä mereneläviä plus yksi salaatinlehti. Kulhossa oli katkarapuja, mustekaloja ja varmaan sata simpukkaa, pieniä toki. Vaikka pidän paljon kalasta, en ole koskaan ollut äyriäisten tai nilviäisten suurimpia ystäviä. Joudun silti myöntämään, että tämä salaatti oli yllättävän hyvä.
 
Menimme vielä illallisen jälkeen seuraamaan teatteriesitystä ja käymään laivan baarissa ginitoniceilla. Seuraavana aamuna olimme jo klo 7 Brisbanessa ja tiesimme, että maihin olisi ehdittävä ajoissa, jos kaupungista haluaisi nähdä edes vilauksen, sillä laiva olisi lähdössä jälleen eteenpäin jo klo 14 iltapäivällä. Torkutimme ruhtinaalliset kaksi tuntia, ennen kuin vääntäydyimme silmät ristissä aamiaiselle ja sen jälkeen liityntäbussilla kaupungin keskustaan. Brisbane oli siisti ja mukavan oloinen kaupunki, jossa ehdimme kierrellä muutaman tunnin ajan ja käydä kahvilla jälleen mukavalla terassilla. Myöhemmin laivalla eräs amerikkalainen kanssamatkustaja näytti myös kuvia Australia Zoosta, joka olisi ollut melko lähellä ja jossa olisi päässyt näkemään kenguruita ja koaloja, mutta tämä jää sitten meiltä seuraavaan kertaan. Me näimme kengurua vain pari päivää sitten lautasella porkkanoiden kanssa haudutettuna. 
 
Nyt jälleen vietämme meripäivää ja huomenna on edessä vielä kolmas Australian satamista, kuuma ja kostea Cairns, Australian trooppisessa pohjoisosassa. Tähän blogiinkin riittää hyvin vielä australialaista musiikkia, tällä kertaa muistoja lapsuudestani. Suomenkin televisiossa esitettiin 80-luvun alussa australialainen minisarja Vastatuuleen (Against the Wind), jonka nimikkokappale Six ribbons nousi jonkinlaiseksi hitiksi vähän ympäri maailmaa. Ja taisi se olla jossain vaiheessa koulun musiikin oppikirjoissakin. Sarja kertoi Australian siirtomaa-ajan alkuvaiheista, kun Britanniasta ja Irlannista lähetettiin rikoksista tuomittuja miehiä ja naisia kärsimään rangaistusta Australiaan. Käytännössä vangeista tuli uuden siirtomaan ensimmäisiä asukkaita ja esi-isiä ja -äitejä. Toki myöhempinä aikoina myös Australiassa on ymmärretty paremmin maan oikeiden alkuperäisten asukkaiden, aboriginaalien merkitys maan historiassa ja heidät on pyritty ottamaan paremmin huomioon, vaikka historiaa ei voikaan muuksi muuttaa.
 
Jon English: Six Ribbons: https://youtu.be/b9W5lQNFb-M

No tekihän se vaikutuksen, vaikka olin ajatellut, että ”se on niin nähty”. Kai kaupungissa nyt muutakin on, otetaan siitä nopeasti pari valokuvaa ja sitten vain eteenpäin. Yksi rakennus muiden joukossa, kuitenkin pelkkä rakennus.
 
Väärässä olin: Sydneyn oopperatalo tuntuu kyllä olevan kaiken saamansa ihailun ja arvostuksen väärti. Jo rakennuksen ulkokuori oli minusta moniulotteisempi paikan päällä, kuin mitä etukäteen arvelin. Valokuvista jo entuudestaan tutut kaarevat muodot olivat läheltä kiehtovia ja rakennus näytti hieman erilaiselta koko ajan riippuen siitä, mistä suunnasta sitä lähestyi. Erikokoiset pallopinnasta leikatut muodot linkittyivät hienosti toisiinsa. Valkoinen klinkkeripinta yllätti kuvioinnillaan ja sisätilojen betonipinnat tuntuivat ensin karuilta, sitten mielenkiintoisilta ja lopulta jopa melkein kodikkailta. Nykyään ei ehkä enää tehtäisi niin massiivisia portaita talon edustalle tai niin matalaa sisätilaa lipunmyyntiaulassa, mutta näistä seikoista huolimatta rakennus tuntuu kestäneen hyvin aikaa ja siellä oleskelu tuntuu miellyttävältä ja tilat avarilta. Mieleeni tulee vertailukohtana Berliinin filharmonia, jossa kävin Ismon kanssa jokunen vuosi sitten. Sen akustiikkaa on kehuttu paljon (ilmeisesti parempi kuin Sydneyn oopperatalon), mutta muistan siellä käydessäni ihmetelleeni talon sekavia sisätiloja, ja muistelen värienkin olleen jotenkin outoja. 
 
Poesialla oleva toinen suomalainen pariskunta tiesi kertoa rakennuksesta mielenkiintoisia ja hauskoja anekdootteja jo ennen Sydneyyn saapumista, mm. että suunnitelma ei alun perin ollut päässyt lähellekään arkkitehtikilpailun finaalisarjaa. Arvovaltainen tuomariston jäsen, suomalais-yhdysvaltalainen Eero Saarinen oli löytänyt sen jostain verhon takaa (jonne ei ollut tarkoitus edes vilkaista) ja tiennyt heti, että ”tässä se on”. Lisäksi rakennus on Sydneyssä rakennettu aivan eri paikkaan, kuin mihin kaupunki oli sen etukäteen ajatellut. Voittaja-arkkitehti Jørn Utzon joutui törmäyskurssille kaupungin kanssa kesken rakennustyön, ja lähti kimpsuineen ja kampsuineen pois, kun vasta ulkokuori oli saatu valmiiksi, vieden kaikki sisätilojen suunnitelmat mukanaan, mistä syystä rakennus viimeisteltiin sisätilojen osalta muiden arkkitehtien ja suunnittelijoiden voimin. Onneksi myöhempinä vuosinaan Utzon ja Sydneyn kaupunki pääsivät jälleen keskusteluyhteyteen ja arkkitehti pääsi mm. nykyaikaistamaan sisätiloja 2000-luvulla ja kertomaan suuntaviivoja mahdollisiin tuleviin muutoksiin. Vuodesta 2007 oopperatalo on ollut Unescon maailmanperintöluettelossa.
 
Vaikka oopperatalo jäi päällimmäisenä mieleen, ehdimme nähdä Sydneyssä muutakin, koska laiva oli kaupungissa yön yli. Ensimmäisen päivänä tutustuimme omatoimisen oopperatalokierroksen lisäksi kaupungin kasvitieteelliseen puutarhaan. Illalla suuntasimme MSC:n järjestämälle illalliselle Sydney Toweriin lähes 300 metrin korkeuteen. Pukeutuminen tuotti hieman päänvaivaa, sillä ilma oli lämmin, mutta pukukoodina oli ”smart casual”. Laittaako pikkutakki vai ei? Toisaalta aurinko ehti laskea ennen kuin palasimme laivalle, mutta illallekin oli luvattu lämmintä. Noudatin itse sääntöä ”mieluummin liian lämmin kuin liian kylmä” ja pistin sittenkin sen pikkutakin, ja päädyin kantamaan sitä loppuillasta käsissäni. Maisemat tornista olivat hienoja ja illallisen päätteeksi vänkäsimme vielä itsemme yläkerran baariin jatkamaan hetkeksi iltaa maisemaikkunan äärelle pimenevän kaupungin valojen ylle.
 
Laivalle oli kuitenkin palattava ajoissa, sillä seuraavan aamun kiertoajelu oli ajastettu alkamaan jo klo 7.30, ja herätys oli ennen kuutta. Kiertoajelulla kävimme vielä opastetullakin kierroksella oopperatalossa, jolloin näimme myös konserttisalit ja muita sisätiloja, ja lisäksi kävimme parilla kaupungin näköalapaikalla ja kuuluisalla Bondi beachilla, jossa väki tuntui viihtyvän tuulisesta ilmasta huolimatta. Ehdimme kiertoajelulta viime tingassa takaisin vain lähteäksemme saman tien seuraavalle retkelle: helikopterilennolle Sydneyn ylle. Yläilmoista sai hyvän käsityksen kaupungin valtavista mittasuhteista ja onneksi sää suosi tälläkin kertaa ja ilma oli kirkas. Kun palasimme tältä retkeltä, ehdimme vielä hetken kierrellä sataman lähistön kortteleissa ja putiikeissa, ja kävimme mukavalla terassilla kahvilla ja myöhäisellä lounaalla. Vasta lähtiessämme huomasimme kahvilan olevan Guylian-suklaatehtaan nimikkopaikka. Hieman oudolta tuntui, että useampikin kahvila meni kiinni jo klo 16-17 välillä, vaikka oli arkipäivä ja kadut täynnä ihmisiä. Kun laiva lähti klo 19 kohti Brisbanea, saimme jälleen sateen niskaamme. Alkaa tuntua siltä, että jos jossain kaivataan sadetta, niin kutsukaa MSC Poesia paikalle. Ja kun laiva lähtee, sade alkaa. 
 
Illallisella oli tarjolla kengurupataa. Se oli yllättävän hyvää, kuin palapaistia olisi syönyt. Australia on retkioppaan mukaan ainoa maa maailmassa, jonka vaakunaeläimiä (kengurua ja emua) syödään. Vaakunaan nämä eläimet ovat valikoituneet puolestaan kuulemma siksi, että kumpikaan niistä ei osaa liikkua taaksepäin. 
 
Jaa, miten MSC Factor -talenttikisassa kävi? Kaikki Peten Facea seuranneet tietävätkin jo vastauksen: pääsin esitykselläni jatkoon ja nyt alkaa sitten pähkäily, mitä soittaa seuraavaksi. Ilmeisesti jossain vaiheessa on todella tiedossa vielä semifinaali. Siellä voisi soittaa esimerkiksi Chopinin nokturnon tai sitten pianosovituksen Kananlento-elokuvan soundtrackilta. Pähkäiltävää siis riittää.
 
Sen sijaan Kylli-tädin ei tarvitse pähkäillä, hittejä riittää. Australialaislaulajan kattavasta valikoimasta valitsen tähän yhden suosikeistani ”All the Lovers”. Tämä sopii muutenkin teemaan, sillä Sydneyssä vietettiin juuri vierailumme aikaan Sydney Worldpride 2023 -viikkoja, ja kaksi päivää sitten paraatissa oli ollut puoli miljoonaa ihmistä. Sateenkaarilippuja oli joka kadunkulmassa ja tapahtumia oli ilmeisesti ympäri kaupunkia vielä ensi viikonloppuun asti. Kylie Minogue on ollut jo monta kymmentä vuotta yksi sateenkaarikansan suurista ikoneista.
 
Kylie Minogue: All the Lovers: https://youtu.be/frv6FOt1BNI
​