​Nyt olemme todennäköisesti tämän matkan kaukaisimmassa pisteessä Suomesta katsoen, kun laivamme on matkalla Uuden-Seelannin Aucklandista Australian Sydneyyn. Jos sijaintia katsottaisiin vaikkapa Kotkasta käsin suoraan maapallon toiselle puolelle, niin tästä pitäisi mennä kyllä vielä hyvän matkaa etelään päin, lähemmäs Etelämannerta, eli ihan täsmälleen toiselle puolelle palloa ei päästä. Voitte kuitenkin ajatella, että nyt me olemme täällä pää alaspäin teihin verrattuna :)
 
Auckland on kaunis kaupunki, jossa vanhat rakennukset vuorottelevat keskustassa uudempien pilvenpiirtäjien kanssa. Kaikkialla tuntui olevan siistiä, ja uutta rakennettiin kovaa vauhtia. Viikon takaisesta myrskystä ei kaupungissa nähnyt jälkiä, kauempana keskustasta tilanne olisi voinut olla toinen. Auckland on Uuden-Seelannin suurin kaupunki, ja luulen sen johtuvan siitä, että siellä on myös miellyttävin ilmasto, koska se sijaitsee maan pohjoisosassa, jossa aurinko paistaa eniten. Ympärillä on lukuisia tulivuoria (ei kovin korkeita) ja maanjäristyksiäkin voi esiintyä. Uskon kuitenkin, että maassa on osattu rakentaa talot melko kestäviksi. 
 
Meidän visiittimme oli melko lyhyt, mutta ehdimme käydä tutustumassa elokuvien erikoistehosteita ja lavasteita tekevään yritykseen, joka on ollut muun muassa vastuussa kaikista Taru Sormusten Herrasta -elokuvien hahmoista ja suuresta osasta lavasteita. Saimme käsitystä siitä, miten hahmojen ja maisemien pienoismalleja tehdään, ja kuinka niitä voidaan käyttää fantasiaelokuvien lavasteina, jolloin voidaan luoda ikään kuin keinotekoisia maailmoja, jotka elokuvaruudulla näyttävät aivan aidoilta. Itselleni oli esimerkiksi yllätys, että suurin osa kyseisten elokuvien erikoisemmista maisemista (mm. Minas Tirith -kaupunki ja Argonathin patsaat, jotka vartioivat Gondorin sisäänkäyntiä) ovat oikeasti olleet suurikokoisia ”pienoismalleja”, jotka on saatu elokuvassa näyttämään moninkertaisesti kokoaan suuremmilta. Ne eivät siis ole olleet kokonaan tietokoneella luotuja maisemia. 
 
Lisäksi kävimme eteläisen pallonpuoliskon korkeimmassa rakennelmassa, Aucklandin Sky Towerissa, josta näki pitkälle yli kaupungin, muun muassa koko sen kannaksen yli, jolle Auckland on rakennettu, Tyynenmeren ja Tasmaninmeren väliin. Joimme tornissa kahvit ja ehdimme vielä kierrellä hieman keskustassa ennen paluuta laivaan. Jostain syystä tälläkin kertaa alkoi sataa, kun laiva lähti eteenpäin. Onneksi sade on tilattu vasta lähdön hetkelle, eikä vierailun ajaksi.
 
Tälle illalle riittää taas jännitettävää, kun on MSC Factor -kisan semifinaali. Tai ohjelmassa kyllä lukee Quarter final, joka käsitykseni mukaan on neljännesvälierä, joten en ole aivan varma, onko tuon jälkeen vielä yksi välierä ennen finaalia. Ja muutenkin jännittää, miten tänä iltana menee, mutta ainakin olen nyt päässyt harjoittelemaan ihan hyvin laivan soittimilla. Ohjelmassa on tänään Debussyn sävellys, Preludi sarjasta Suite bergamasque.
 
Huomenna saavumme Australiaan. Jo Uudessa-Seelannissa annettiin tarkat ohjeet, mitä maahan ei saa viedä (mm. ruokaa, eläinperäisiä tuotteita tai multaa), ja sama ohjeistus koskee Australiaa. Varustamo ainakin on tehnyt oman osansa ohjeistuksen suhteen, sillä joka päivä meitä muistutetaan suullisesti tai kirjallisesti, että ei sitten varmasti oteta kiellettyjä asioita laivalta mukaan maihin. Pidämme tämän mielessä, emme luonnollisesti halua päätyä Peten kanssa Australian rajalla -ohjelman erikoisjaksoon ”pöljät suomalaiset Sydneyssä”.
 
Tällä kertaa musiikiksi sopii hyvin vanha hitti Australiasta, vuosikymmenten takaa tämäkin (1981), mutta hyvin kestää aikaa. 
 
Men at Work: Down Under: https://youtu.be/XfR9iY5y94s
 
 
P.S. Vielä sellainen huomio tiedoksi, että kun yritin vastata veljelleni edellisen blogikirjoituksen kommenttikenttään, niin jostain syystä sivusto ei päästänyt minua kirjoittamaan vastausta. Se voi johtua siitä, että joudun tekemään päivitykset kännykällä ja kotisivukonetta ei ole optimoitu kännykän näytölle. Olen pahoillani tästä, mutta kommentit ovat muuten ilman muuta tervetulleita, jos haluatte niitä kirjoittaa. 

Matkaamme kohti Uutta-Seelantia, mutta olemme ehtineet käydä sitä ennen vielä kauniin ja rennon Samoan jälkeen Fidžillä, sen pääkaupungissa Suvassa. Meillä ei ollut Fidžilläkään varattuna mitään varustamon järjestämää retkeä, ja vaikka tiesimme, että myös tällä saarella olisi hurmaavia ja paratiisimaisia hiekkarantoja, niin Samoalla olimme jo kokeneet tämän, ja päätimme vain tutustua saaren pääkaupunkiin jalkaisin. Kirjoituksen otsikko, ”Bula bula!”, tai yksinkertaisemmin vain ”Bula!” on mitä ilmeisimmin fidžin kielellä ”päivää” tai ”moi”. Ensimmäinen satamatyöläinen tervehti meitä tällä lailla heti kun lähdimme laivasta, ja niinpä sitten minäkin viljelin sitä koko päivän ajan kaupungilla. Suurin osa vastaantulijoista tervehti meitä kaupungissa ollessamme. 
 
Toinen asia, joka iski sananmukaisesti vasten naamaa laivan ulkopuolella, oli todella kuuma ja kostea ilma. Kun lämpötila on kolmenkymmenen kieppeillä ja ilmankosteus huitelee silti reilusti yli 80 prosentin, tulee ilmasta väistämättä melko tukala. Voi olla, että minun kohdallani kokemukseen vaikutti myös lievä nuha tai flunssa, jonka olen saanut jossain vaiheessa matkaa San Franciscon jälkeen. Olo on ollut lähestulkoon normaali koko ajan, mutta voi olla, että jos oli huomaamatta vähän lämpöä, kun lähdimme kuljeskelemaan ulos ja sitten tuo ruumiinlämpö laski normaaliksi, niin se lisäsi oman hikiannoksensa kävelyretkeen. Yhtä kaikki, kilometrin päässä huomasin jo hikikarpalot ylähuulella ja muutaman kilometrin jälkeen olin kuin uitettu koira ja ähisin Petelle hikipäissäni. Koska aurinko porotti täydeltä taivaalta ja aurinkovoidetta oli luonnollisesti levitetty ennen ulos lähtöä, en voinut kovin paljon alkaa hikeä pyyhkimään poiskaan, koska seuraavaksi olisin ollut ihan karrelle palanut. Lopulta pääsimme pelastautumaan ilmastoituun ostoskeskukseen, kuinkas muuten. 
 
Yksi seikka, jossa huomaa paljon eroja matkan varrella, on katukaupustelijoiden aktiivisuus. Näin suomalaisena tekisi joskus mieli sanoa suoraan kaikille kättelijöille ja nimensä esittelijöille, että me pohjoismaalaiset saattaisimme jopa ostaa enemmän, jos saisimme rauhassa katsella mitä mielenkiintoista myyntipöydällä on. Osaamme kyllä itse kysyä, jos jotain mielenkiintoista löytyy. Tietenkään tällaista ohjetta ei voi antaa, ja se varmaan olisi loukkaavaakin, mutta yhtä lailla totta on se, että kun kolme kaupustelijaa pyörii ympärillä ja yrittää työntää käteen jos jonkinlaista kaiverrettua puukoristetta tai kaulakorua, niin ensimmäisenä mielessä on lähinnä pakeneminen. Suvassa kävi juuri näin, sinänsä kauniita esineitä kauniisti esille laitettuna, mutta kun hetkeäkään ei saa olla rauhassa, niin suomalainen ahdistuu. Ymmärrän hyvin heidänkin puolensa asiassa, kun kilpailu turistien rahoista on kovaa ja toimeentulo voi olla tiukkaa, mutta tälläkin kertaa tilanne johti vain siihen, että teimme ostokset mieluummin ostoskeskuksessa sisätiloissa, kuin kojun äärellä kadulla.
 
Suva on Wikivoyagen tietojen mukaan tunnettu sateisuudestaan, eivätkä taivaalle vähitellen päivän aikana kerääntyneet pilvet pettäneet meitäkään. Onneksi sade alkoi vasta iltapäivällä ja ehdimme juuri ja juuri takaisin laivaan, ennen kuin olisimme kastuneet. Sadetta kesti koko ajan siihen asti, kun laivamme lähti eteenpäin kohti Uutta-Seelantia ja Aucklandia. Näistä kahdesta Tyynenmeren saarivaltiosta, Samoasta ja Fidžistä, mukavampana mieleen jäi ehkä kuitenkin Samoa ja sen pääkaupunki Apia. Samoalla on paljon vähemmän asukkaitakin, mikä voi osaltaan olla syynä rauhallisempaan tunnelmaan. Fidži on viime vuosikymmeninä myös kärsinyt epävakaammasta poliittisesta tilanteesta, mm. pari vallankaappausta on ollut 2000-luvullakin, mutta viime vuosina ja ainakin tällä hetkellä tilanne on tässä suhteessa rauhallinen.
 
Moni on kysellyt MSC Factor -talenttikisan etenemisestä. Tähän mennessä tuosta kisasta ei ollut kuulunut sen enempää ensimmäisen kierroksen jälkeen, mutta tänään tilanne nytkähti eteenpäin, kun meidät kilpailijat pyydettiin palaveriin ja varmistamaan vielä osallistumisemme jatkossa. Totta kai olin mukana, ja selvisi, että seuraava erä, semifinaali, pidetään kolmen päivän kuluttua, juuri ennen saapumistamme Australiaan. Heti alkoi tietenkin jännittää, ja välillä sitä tosiaan itseltäänkin kysyy, että onko pakko työntää itsensä tällaisiin sydämentykytyksiä aiheuttaviin tilanteisiin. Kun asiaa oikein tänään pohdin, niin voi olla, että esityksen jälkeinen ”itsensä ylittämisen tunne” on se, mikä saa osallistumaan. Ehkä siitä saa sellaisia endorfiineja elimistöön, mitä jotkut toiset saavat liikuntasuorituksista (minulle tulee liikunnasta vain hiki). Toinen laivalla oleva suomalainen pariskunta lupautui mielellään kannustamaan kilpailussa ja olikin mukava, kun pääsi esittämään kappaleita heille harjoitusmielessä päiväsaikaan, niin sai otetta myös tuleviin esiintymistilanteisiin.
 
Eilen laivalla vietettiin karnevaaleja ja ilahduttavan moni oli pukeutunut teeman mukaisesti värikkäisiin, näyttäviin, erikoisiin tai hullunkurisiin asuihin ja naamioihin. Minäkin olin hankkinut jo ennen matkaa osittain läpinäkyvän, mustan ja kullan värisen vähän erikoisemman kauluspaidan ja olin jo etukäteen miettinyt, että tuleekohan sitä koskaan laitettua päälle. Vielä hytissä meinasin jänistää ja ajattelin, että ei tällainen päällä voi kulkea tuolla ihmisten ilmoilla. Jälleen oli kyse vain alkujännityksestä, loppujen lopuksi paita ja kokonaisuus oli oikein mukavasti onnistunut ja ihmiset tuntuivat pitävän siitä, ja olin iloinen, että rohkaistuin sitä käyttämään. Näimme itse asiassa Fidžillä satamassa eräällä laivan henkilökunnan jäsenen päällä t-paidan, jossa luki ”Fear is temporary, regret is forever”, eli ”pelko on väliaikaista, katumus on pysyvää”. Hyvä muistutus meille kaikille siitä, että jos jokin asia kiinnostaa, niin useimmiten kannattaa rohkeasti mennä sitä kohti. 
 
Ehkä tästä kertoo myös Portion Boysin Elämän ABC, jossa lauletaan: ”Ei oo vakavaa, niin vakavaa […], muista et elämässä A) Sun täytyy täällä rajusti rakastaa, B) Just niinku Toni Nieminen, C) Hyppää vaan silmät kiinni vaikka suihkulähteisiin. Mut jos ei onnistukaan A) Eihän tää nyt oo niin vakavaa, B) vaikka kaikki menis perseelleen, C) Vedä vaan tankki täyteen, on maailma taas radallaan.” 
 
Noh, ehkä kaikkea ei tarvitse kokeilla, mutta melkein kuitenkin :) Ja mitä ihmettä ne tarkoittaa tolla Toni Niemisellä? :o
 
Portion Boys: Elämän ABC: https://youtu.be/-cqFXHtQc7sd

Kyllä maailma on kaunis. Pelkästään Tyynenmeren kirkkaasta vedestä heijastuvaa puhtaan sinistä väriä voisi katsella vaikka kuinka pitkään. Olemme Polynesian ja Melanesian välisillä merialueilla, Oseaniassa.  Kaikkia Australian, Indonesian ja Filippiinien itäpuoleisia valtavia merialueita saarineen kutsutaan yhteisnimellä Oseania. (Joskus myös Australia lasketaan tähän ”maanosaan” mukaan). Oseania jaetaan kulttuuripiirteiden mukaan perinteisesti kolmeen osaan, Mikronesiaan, Melanesiaan ja Polynesiaan. Yhteistä koko Oseanialle on valtavat välimatkat, jotka erottavat atolleja ja saaria toisistaan. Tuntuu ihmeelliseltä, miten saaret on voitu asuttaa, kun ei voi mitenkään nähdä saarelta toiselle ja jos lähtee ylittämään aavaa merta, voi hyvin mennä ohi seuraavasta lähimmästä maaläiskästä. Toisaalta juuri Oseanian asuttamisen historiaa on tutkittu paljonkin ja esim. kielitieteellisillä ja muilla menetelmillä saatujen tietojen pohjalta muuttoaaltojen suunta ja ajankohta on pystytty päättelemään hyvinkin tarkasti. 
 
Suurimman vaikutuksen minuun aikoinaan teki juuri tutkimustieto saarten ensimmäisten asukkaiden merenkulkutaidoista. Siinä missä ensimmäiset eurooppalaiset tutkimusmatkailijat olivat hyvinkin kompassin armoilla ja tuntuu, että joskus suunnistivat umpimähkään kohti tuntemattomia vesiä (joka luonnollisesti tuotti joskus tulostakin), Oseaniassa osattiin lukea merta, ilmaa ja luontoa hämmästyttävän tarkasti. Käytännössä saarten välillä osattiin kulkea Auringon, Kuun ja tähtien antaman avun lisäksi seuraamalla aaltoja, pilviä ja lintuja ja muita eläimiä. Merenkulkutaito kulki perimätietona sukupolvelta toiselle, tosin en tiedä, onko sitä enää jäljellä siinä mielessä kuin ennen, kun alkuperäinen kulttuuri on saanut vaikutteita muualta maailmasta.
 
Nyt on kuitenkin pakko nostaa kissa pöydälle, ja puhua juuri tästä silmiä hivelevästä kauneudesta ja risteilymatkustamisesta, ehkä matkustamisesta yleensäkin, ja huonosta omastatunnosta. Minua kaihersi jo risteilyä varatessa vuosia sitten tieto siitä, kuinka paljon risteilylaivat saastuttavat. Tämä meidän purtemme on valmistunut jo vuonna 2007, ja vaikka tässäkin on jo sinänsä edistyksellisiä piirteitä, joilla päästöt on pyritty ottamaan huomioon, on todellisuus kuitenkin se, että laivalla siirtyminen paikasta toiseen aiheuttaa paljon rasitusta luonnolle. Hyviä asioita tässä laivassa ovat muun muassa melko uudenaikaiset Wärtsilän sähkömoottorit, joilla laiva liikkuu eteenpäin (polttoaineella tuotetaan teho sähkömoottoreihin… en ole kovin tekninen ihminen, joten älkää kysykö tarkemmin…), lisäksi laivan pakokaasut puhdistetaan jollain lailla, ennen kuin ne päästetään taivaalle, samoin laivan likavesistä mitään ei päästetä likaisena mereen. Nykyään rakennettavat uusimmat laivat pyritään rakentamaan mahdollisimman ympäristöystävällisiksi, jolloin otetaan huomioon mm. veden vastus, käytettävä polttoaine ja kaikki puhdistusjärjestelmät ja vaikkapa matkustajien käyttämät astiat ja ruokahävikki, mutta totuus silti on varmaan se, että matkustaminen tulee kuluttumaan luonnonvaroja vielä pitkälle tulevaisuuteen. 
 
Onko sitten pakko matkustaa Samoalle nähdäkseen, että ”kyllä, hiekka on valkoista ja hienoa ja palmut todella kaartuvat rannan ylle, aurinko helottaa suoraan pään päällä ja kaikki tuntuu ihanalta ja rennolta rantabaaria myöten”? Meillä oli eilen tällainen aivan ihana taksimatka Samoan pääkaupungista Apiasta saaren etelärannalle, josta löytyi oheisen kuvauksen kaltainen paratiisi ja vietimme todella mukavan päivän rannalla lekotellen. Eikö saman näkisi kuvistakin ja voisi fiilistellä, kuinka kaunista siellä on? Miksi kaikki on pakko kokea itse? Eikö rentoutuminenkin onnistu kotipaikkakunnalla ihan yhtä hyvin? Mitä perusteluja minulla on tälle itsekkyydelle? Onhan niitä joitakin pakko ollut itselleen keksiä. 
 
Pääasiallisin perustelu itselleni on varmaan ”kerran elämässä” -ajattelu. Kun yhden kerran kiertää maailman hitaasti ja kunnolla, sitä ei tarvitse tehdä toista kertaa. Tässäkin toki huijaan itseäni vähän, sillä olen jo kerran matkustanut Kapkaupungista laivalla Englantiin, hyvinkin pitkän laivamatkan siis. Ja olen myös ylittänyt Atlantin kaksi kertaa aikaisemmin risteilylaivalla. Voinko edes käsi sydämellä luvata, etten tekisi tällaista matkaa uudestaan, jos mahdollisuus aukenisi? Hankala sanoa varmuudella. Toinen perustelu tälle matkalle on se, että kun tässä näkee niin monta paikkaa yhdellä kertaa, niin ei tarvitse sitten käydä niissä erikseen myöhemmin pitkillä lentomatkoilla. Sen sijaan, että lentäisin erikseen Havaijille, San Franciscoon, Sydneyyn ja Tokioon, näen ne kaikki tässä näppärästi samalla kertaa. Tässäkin alan sitten toisaalta pohtia sitä, että olisinko käynyt näissä kaupungeissa ilman tätä risteilyä kuitenkaan, kun Euroopan matkailu on tähänkin asti riittänyt oikeastaan ihan hyvin, ja sielläkin on niin paljon vielä näkemättä, paljon lähempänä.
 
Kaikki lopulta kietoutuu hyvin monimutkaiseksi vyyhdeksi päässäni. Ajattelen, että yksittäinen ihminen on lopulta aika heikko, ja tekee itsekkäitä päätöksiä, vaikka yrittää keksiä päätöksilleen yleviä perusteluja, kuten minäkin olen yrittänyt. Siksi kai olisi tärkeää, että valtiot ja yhteisöt pystyisivät tekemään päätöksiä luonnon puolesta, ja esim. tekemään matkustamisesta sen verran luksusta, että matkat todella olisivat ”kerran elämässä” -kokemuksia, tai matkustusvälineet pakotettaisiin riittävän nopeasti sen verran ympäristöystävällisiksi, että luonnonvaroja ei ylikulutettaisi. En haluaisi olla se sukupolvi, joka muistetaan pääasiassa ahneudestaan. Tulevaisuus kertoo tämänkin meille aikanaan.
 
Musiikkina tällä kertaa valikoitui Mikko Kuustosen kappale Aurora, joka Hectorin tulkintana saa mukavasti syvyyttä. Olemme matkalla kohti eteläistä Kauriin kääntöpiiriä, joka laulussakin mainitaan, ja jokainen kannamme mukanamme oman elämämme kipuja. 
 
Hector: Aurora: https://youtu.be/lyKJi6pm7i4

Eilen vietimme laivalla ystävänpäivää, ja laivaa oli koristeltu punaisilla sydämillä vähän siellä sun täällä, ja valaistuksessakin oli otettu käyttöön punaiset sävyt. Vaikka illan pukukoodi oli päiväohjelman mukaan ”casual” eli tavallinen, niin oli mukava huomata, että moni oli päättänyt kuitenkin huomioida ystävänpäivän ja pukeutui myös punaiseen. Emme tietenkään tehneet poikkeusta tässä asiassa, kun mahdollisuus oli. Olemme saaneet laivan illallisravintolassa niin hyvää ja huomioivaa palvelua koko alkuristeilyn ajan, niin päätimme myös muistaa tarjoilijoitamme ystävänpäivänä, ja annoimme molemmille meistä huolehtiville tarjoilijoille Pianistin pajan käsinneulotut sukat lahjaksi. He tulevat toki lämpimistä maista, mutta ainakin toinen heistä, Ansuria, sanoi että hänellä on välillä kylmä, joten sukat tulevat tarpeeseen :)
 
Tänään meren kuningas, itse Neptunus, astui laivalle. Ylitimme hetki sitten päiväntasaajan, saavuimme eteläiselle pallonpuoliskolle ja Neptunus luovutti laivan kapteenille Pietrolle meren avaimen. Aivan ilmaiseksi Neptunus ei päästä laivoja liikkumaan valtakuntansa huipulla, eli meren pinnalla, vaan avaimesta on saatava maksu. Vapaaehtoiset matkustajat saivat ensin suudella isoa kalaa, jonka jälkeen he saivat skumppakasteen (todellisuudessa varmaan siniseksi värjättyä vettä, jota kaadettiin kauhallinen päähän), ja heidän piti myös halata isoa mustekalaa. Siis ihan oikeaa mustekalaa lonkeroineen kaikkineen. Tämän jälkeen Neptunus ilmoitti tyytymättömyytensä, tämä ei riitä! Ihmisten päälle kaadettiin vielä maitoa ja rikottiin kananmunia. Tämäkään ei riittänyt. Lopuksi jokaisen päähän hierottiin vielä kermavaahtoa, ja tämä vasta sai Neptunuksen tyytyväiseksi saamastaan uhrilahjasta. Sotkuiset ihmiset pulahtivat kaikki yhtä aikaa altaaseen pesemään itsensä puhtaaksi. 
 
Itse tiesin, millainen seremonia on, koska samanlainen oli jo vuosia sitten, kun ylitin päiväntasaajan matkalla St Helenalta Englantiin. Yritin usuttaa Peteä mukaan, mutta tyydyimme silti katsomaan showta yläkannelta kaiteen takaa. Koska niin paljon ihmisiä, useita kymmeniä, halui osallistua, niin voi olla ihan hyväkin, ettemme olleet mukana tungoksessa, kun allas lopuksi täyttyi ja ihmiset lilluivat ahtaasti kuin sardiinit purkissa. Viimeiseksi itse Neptunus, jota myös esitti yksi matkustajista, hyppäsi altaaseen ja palasi täten valtakultaansa. Myös miehistön jäsenistä ne tai ainakin useat heistä, jotka olivat ensimmäistä kertaa ylittämässä päiväntasaajaa, saivat kasteen matkustajien jälkeen. Päiväntasaajan bileet jatkuivat vielä hetken iloisen rytmimusiikin tahdissa. 
 
Päiväntasaaja ei ollut suinkaan ainoa linja, jonka ylitimme. Lähes samaan aikaan ylitimme kansainvälisen päivämäärärajan. Kartalta katsoen kansainvälinen päivämääräraja on laivamme reitin suhteen vasta vähän päiväntasaajan jälkeen ja olemme ylittämässä sitä ehkä juuri näillä hetkillä, mutta käytännön syistä päivämäärää vaihdettiin tietenkin yöllä, eikä keskellä päivää, ja niinpä eilen illalla nukkumaan mennessä kelloja ei tällä kertaa siirrettykään taaksepäin, vaan kokonaiset 24 tuntia eteenpäin. Menimme siis nukkumaan ystävänpäivänä tiistai-iltana 14.2., mutta heräsimme uuteen aamuun torstaina 16.2. ja keskiviikko hävisi kokonaan välistä. Jos joku kysyy, mitä tein 15.2.2023, niin voin syvällä rintaäänellä sanoa, etten tiedä siitä päivästä hölkäsen pöläystä, en ole elänyt silloin.
 
Kansainvälinen päivämääräraja ei mene suoraviivaisesti Tyynellämerellä pitkin 180. pituuspiiriä. Koska saarivaltio Kiribati haluaa kuulua niihin valtioihin, joissa päivämäärä vaihtuu ensimmäisten joukossa maailmassa, tekee tuo päivämääräraja erikoisia koukeroita kartalla. Tämä johtaa myös siihen, että eilen päivällä sivusimme jo päivämäärärajaa, joka jäi juuri laivan vasemmalle puolelle menosuuntaan nähden eli paapuuriin. Kun otimme kuvan laivan ikkunasta, näimme siis jo keskiviikon puolelle, vaikka olimme itse tiistaissa. Meillä oli siis käytännössä ikkuna tulevaisuuteen! Siellä näytti kyllä aika tylsältä. Pelkkää aavaa merta.
 
Laivan päiväntasaaja-bileet ovat edelleen mielessä, niin isketään tähän väliin tuolta aurinkokannelta musiikkia, joka saa lanteet hytkymään tuolissa ja joskus jopa nousemaan siltä ;-) Tämä on soinut täällä laivalla aika usein ja monessa paikassa. 
 
Don Omar – Danza Kuduro ft. Lucenzo: https://youtu.be/7zp1TbLFPp8

Sain jonkinlaisen pienen flunssan ennen saapumista Havaijille, mutta ilmeisesti hyvin lievän, koska olo on ollut koko ajan muuten mainio, hyvin lievää kurkkukipua oli pari päivää ja nyt on jäänyt hieman kuivaa yskää. (Tiedetään, se voi kestää monta viikkoa, toivotaan silti, että menisi nopeammin ohi). Flunssan saaminen ei myöskään ollut mieletön yllätys, sillä esimerkiksi laivan teatterissa iltaisin esitysten aikana yleisön köhäkuoro on välillä tuntunut kilpailevan esiintyjien kanssa joskus jopa naurettavuuksiin asti. Jotain on siis liikkeellä.
 
Ääni on kuitenkin kunnossa, ja luin äsken kirjaa Petelle. Otimme mukaan laivalle romaanin, jonka ajattelimme ehtiä lukea loppuun risteilyn aikana. Kyseessä on suomalaisen Elina Backmanin dekkari Kun kuningas kuolee, ja ensimmäiset sata sivua olen nyt lukenut ja Pete on siis kuunnellut elävää äänikirjaa. Juoni pitää imussaan vielä toistaiseksi, kirja vaikuttaa hyvältä. Itse olen siinä sivussa lukenut Georges Simenonin ranskankielistä romaania Le Train, jonka valitsin summamutikassa Marseillessa kirjakaupasta, koska olen pitänyt muistakin Simenonin romaaneista ja Maigret-dekkareista. Tämä kyseinen kirja ei ole Maigret-dekkari, vaan sijoittuu näköjään toisen maailmansodan alkuun, kun Saksa on valloittamassa Benelux-maita ja Ranskaa ja ranskalaisen pikkukaupungin perheenisä joutuu pohtimaan, miten saisi perheensä turvaan valloittajien tieltä. Vaikka tämä on ilmeisesti vain tarinan kehys ja todellinen romaanin juoni sijoittuu pakolaisia kuljettavaan junaan ja siellä miehen kohtaamiseen entuudestaan tuntemattoman naisen kanssa (en ole aivan vielä päässyt tähän asti), niin silti väkisin mieleen tulee, että miksi kaikista maailman kirjoista juuri tänä maailmanaikana käsiin sattui juuri tällainen kirja. 
 
Pääsimme toissapäivänä Havaijille Honoluluun ilman merkittävää keinumista, vaikka tuuli esti rantautumisen Havajin toiseen satamaan Maui-saarella. Toisaalta Honolulu ehkä kiinnostikin enemmän, joten ei haitannut yhtään, että saimme viettää siellä kaksi päivää. Jälleen pystyimme mielestäni melko hyvin hyödyntämään kaupungissa vietetyn ajan, ja kävimme parikin kertaa omatoimisesti kävelyllä sen lisäksi että meillä oli retki Pearl Harboriin. Ensimmäisenä päivänä lähdimme kävelemään satamasta kohti Waikikin kaupunginosaa, joka on kuuluisa hienoista hotelleistaan ja upeasta hiekkarannastaan. Matkaa oli yhteen suuntaan noin 5 kilometriä, ja kovin kovaa vauhtia emme pitäneet siitäkään syystä, että personal trainer oli juuri pari päivää aikaisemmin pitänyt minulle jalkatreenin ja reiden lihakset tuntuivat sekä edestä että takaa kuin nuijalla lyödyiltä. Tällaista se on kun sohvaperuna aloittaa kuntosaliharjoittelun. Pääsimme kuitenkin perille ja sääkin suosi, ja ranta oli todella upea, valkoista hiekkaa palmujen (ja 25-kerroksisten hotellien) katveessa ja vain etäisesti jäi harmittamaan, että emme ottaneet mukaan uimahousuja ja rantapyyhkeitä. Jos ihan tosissaan olisimme halunneet uimaan, niin toki rannaltakin olisi voinut vuokrata tarvikkeita. 
 
Paluumatkalla päätimme ”käväistä” menomatkalla ohittamassamme ostoskeskuksessa, joka ei ulospäin näyttänyt oikein miltään. Sisältä paljastui valtava kompleksi kauppoja ja ulkoilmakäytäviä, joiden varrella oli toinen toistaan kauniimpia istutuksia ja joitakin kalalampiakin karppeineen ja kultakaloineen. Liikkeetkin olivat tähän mennessä kalleimmasta päästä, Vuittonia, Chanelia, Cartieria, Pradaa, Dioria, Guccia, Balenciagaa tässä muutamia mainitakseni. Seassa oli myös arkisempia ja tutumpia merkkejä ja myös Moomin Shop, jonka Havaiji-mukit oli valmistettu Kiinassa, kuinkas muuten. Erehdyimme jälleen kuitenkin paikalliseen paitakauppaan, ja ostin sieltä Havaijilla tehdyn Havaiji-paidan mukavalta pariskunnalta. Kun teki mieli kahvia, niin bongasimme Diorin kahvilan muotiliikkeen edessä, ja pitihän sinnekin mennä, kun ei varmaan toista kertaa helposti samanlaista löydy ja terassillakin oli hyvin tilaa. Kahvi oli kallista, mutta se oli onneksi erittäin hyvää, ja se mikä teki vaikutuksen, oli viimeistely: niin kahvikuppi, auringonvarjo, myyntitiski kuin lasiseinätkin olivat kaikki samaa tyylikästä kuosia. Myös palvelu oli hyvää, mikä oikeastaan pätee kaikkeen palveluun, jota Yhdysvalloissa kohtasimme.
 
Illalla laivan aurinkokannelle saapui havaijilaisia tanssijoita, jotka esittivät aluksi perinteistä hengille pyhitettyä tanssia perinteisissä asuissa, mutta sen jälkeen modernimpaa hulatanssia. Tanssi oli hyväntuulista ja käden asennot olivat siinä näköjään tärkeässä asemassa. Muovileit kaulassa kulauttelimme samalla kookosdrinksua. Ehkä kornia, mutta viihdyttävää. 
 
Seuraavana aamuna edessä oli aikainen herätys, kun bussi Pearl Harboriin lähti jo klo 8.15, siis kukonlaulun aikaan. Häviävän lyhyen hetken ajan aamulla herätyskellon soidessa ajattelimme jo, että pitäisikö koko retki jättää väliin (kun emme itse siis edes olleet sitä valinneet, vaan se sisältyi risteilyyn jo automaattisesti), mutta onneksi emme näin tehneet. Olin ajatellut etukäteen, että tämä kyseinen Yhdysvaltojen sotilastukikohta ja sen vierailukeskus olisi täynnä patrioottista uhoa ja propagandaa, ja että moinen pullistelu ei hetkauttaisi minua suuntaan eikä toiseen, mutta jouduin muuttamaan käsitykseni paikan päällä. Vierailukeskuksessa esitetyssä dokumenttifilmissä kerrattiin hyvin toteavaan sävyyn koko Pearl Harborin tragedia, Japanin yllätyshyökkäyksen lähes täydellinen onnistuminen, ja menetettyjen ihmishenkien määrä. Pelkästään USS Arizonan räjähtäminen ja uppoaminen sai aikaan yli tuhannen sotilaan äkillisen kuoleman, yhteensä kahden tunnin aikana kuoli noin 2400 ihmistä, ja runsaat tuhat haavoittui. Mittakaavan edessä liikuttui pakostikin, ja jälleen maailman tilanne Ukrainassa tuli lähemmäksi. 
 
Suurimman vaikutuksen silti teki vierailukeskuksen täysin aidolta vaikuttava pyrkimys edistää rauhaa nyt ja tulevaisuudessa. Näyttelyissä kerrattiin sotaan johtaneita syitä aina Euroopasta asti (Euroopan ajautuminen toiseen maailmansotaan sai Japanin havittelemaan itselleen eurooppalaisten maiden siirtomaita Kaakkois-Aasiassa) ja mikä vielä tärkeämpää, korostettiin rauhantyön merkitystä ja aidon vuoropuhelun tärkeyttä kriisien ehkäisyssä. Esille tuotiin myös hyvin sodan jälkimainingit ja sovittelu, sillä esimerkiksi pelkästään Havaijilla oli Pearl Harborin hyökkäyksen aikaan lähes 150 000 ihmistä, joilla oli japanilaisia sukujuuria, ja heidän tilanteensa ei ollut helppo. Kostonhimo voi olla luonnollinen reaktio pahoihin tekoihin, mutta tuskin johtaa mihinkään hyvään.
 
Nyt olemme varmaan suurin piirtein niin keskellä Tyyntä valtamerta, kuin on mahdollista, kun olemme lähteneet Honolulusta kohti Samoaa, itsenäistä saarivaltiota eteläisellä Tyynellämerellä. Tässä seuraavien päivien aikana ylitämme päiväntasaajan ja päivämäärärajan. Meri on sininen, vesi on kirkasta, lentokalat hyppivät siellä täällä. Matka jatkuu. 

Nyt tämä kappale tuli tähän niin äkkiä, että tökkäistään tähän yksi suosikeistani jo monen vuosikymmenen takaa, Kate Bushin Running Up That Hill, mutta jälleen versio jonka kuulin runsas vuosi sitten. Jos kappale ei ole muuten tuttu, kuunnelkaa ihmeessä alkuperäinenkin. 

Kate Bush: Running Up That Hill, Jennie Abrahamson ja Göteborgin sinfoniaorkesteri: https://youtu.be/z17G4AuYbTA

MSC:n risteilylaivoilla käytetään asiakasviestinnässä kuutta eri kieltä: englantia, italiaa, ranskaa, espanjaa, portugalia ja saksaa. Näitä oikeasti käytetään monessa yhteydessä peräkkäin, esimerkiksi joka päivä noin puolen päivän aikaan komentosillalta kerrotaan ajankohtaisia tietoja laivan sijainnista, nopeudesta ja säätilasta, ilman ja meren lämpötilasta ja meren syvyydestä. Nämä kaikki tiedot kuunnellaan kiltisti peräkkäin kaikilla kuudella kielellä. Samoin iltaisin laivan teatterissa päivän esitys esitellään näillä kaikilla kielillä. Tämä joskus johtaa siihen, että ilmoitukset puhutaan todella nopeasti, ja vaikka periaatteessa voisin kuunnella ilmoitukset joko englanniksi tai ranskaksi (ja ymmärrän jotain saksankielisistä ja aavistuksen espanjankielisistä ilmoituksista) niin joskus informaatio vain menee ohi korvien. Toisaalta taas yhtä monesti on ollut apua siitä, että kun ei ole ihan varma, mitä jossain sanottiin englanniksi, niin voi tehdä tarkistuksen ranskankielisestä selostuksesta. 
 
Kielten iloinen sekamelska näkyy ja kuuluu joskus myös omassa puheessa. Olen esimerkiksi saanut itseni kiinni seuraavista lauseista: ”Aujourd’hui we will come” (ransk.+eng. ’Tänään me tulemme’) ja ”Bonne soirée, good bye” (ransk.+eng. ’Hyvää illanjatkoa, näkemiin’). Hyttikäytävillä tulee vastaan päivittäin ihmisiä, ja heidät on kohteliasta huomioida ohitushetkellä. Olen oppinut nyt sanomaan useimmille ranskaksi ”bonjour”, koska laivalla on niin paljon ranskalaisia, ja ranskan käyttäminen on paras arvaus, mutta tässäkin tilanteessa on joskus mennyt ajatukset solmuun ja suusta päässyt ”Goodning” -tyyppisiä epämääräisiä toivotuksia, kun on aloittanut sanomaan ”Good evening” mutta huomannut, että toinen sanoo jotain ihan muuta. 
 
Myös Pete on halunnut opetella uusia espanjan- ja ranskankielisiä fraaseja. Hän sanoo jo tottuneesti illallisella viereiselle pöytäseurueelle ”Buenas noches” tai ”Bonne soirée” (hyvää iltaa/illanjatkoa, espanjaksi ja ranskaksi) ja kerran toivotti eräälle ranskalaiselle miehelle hyvää syntymäpäivää ”Bon anniversaire”. Vaikka Pete on sanonut, että uusien kielten opettelu ei oikein innosta, niin jotain sanoja matkalla tarttuu silti, ja hänkin on sanonut joskus ihan vahingossa ”Tomorrow on bingo” ja ”Of course koko risteily” -tyyppisiä lauseita. Lisäksi Pete on yrittänyt opettaa illallispöydän seurueelle suomeksi ”mukavaa illanjatkoa” ja tänä iltana näemme, miten oppi on mennyt perille ;-)
 
Muitakin sekaannuksia meille on sattunut. Joka ilta hyttiin jaettavassa päiväohjelmassa kerrotaan aina seuraavan päivän tärkeät tapahtumat. Ohjelmassa myös tarvittaessa kerrotaan, kun on aika siirtää kelloja. Toissapäivänä jaetussa ohjelmassa muistutettiin siirtämään kelloja seuraavana iltana tunti taaksepäin. Jostain syystä me molemmat siirsimme kelloja jo samana iltana kun ohjelma oli jaettu, mikä luonnollisesti johti siihen, että olimme seuraavana aamuna tunnin jäljessä oikeasta laivan ajasta. Aamupalalla hieman ihmettelin, kun sämpylät oli jo viety pois, ja jouduimme pyytämään niitä erikseen (!), mutta tässä vaiheessa kellot eivät vielä kilkattaneet. Vasta kun olimme menossa iltapäivällä sovittuun aikaan tutustumaan laivan konehuoneen valvontahuoneeseen, päässä alkoi raksuttaa, kun tapaamispaikassa ei ollut ketään muita. Tarkistus laivan kellosta lopulta varmisti tilanteen. Onneksi vahinkoon suhtauduttiin huumorilla ja pääsemme huomenna uudelle kierrokselle.  
 
Tänään on kolmas meripäivä putkeen, huomenna on vielä neljäs, ennen kuin saavumme Havaijille. Juuri äsken kapteeni kuulutti komentosillalta, että sääolosuhteiden vuoksi (korkean aallokon ja erityisesti voimakkaan tuulen vuoksi), emme menekään Maui-saarelle Kahuluihin ollenkaan, vaan suuntaamme suoraan Oahu-saarelle Honoluluun, jossa vietämme yhden päivän sijasta kaksi päivää. Honolulu on Oahun etelärannikolla ja siksi paremmassa suojassa pohjoistuulelta, kuin pohjoisrannikolla sijaitseva Kahului. Juuri tällä hetkellä laiva kulkee suhteellisen vakaasti, vaikka heti San Franciscosta lähtiessä oli melkoista merenkäyntiä. Ehkä tässä päivän mittaan alamme jälleen keinahdella enemmän. 
 
Mistä pääsemmekin tämän kertaiseen kappaleeseen, J. Karjalaisen & Mustien Lasien esittämään Keinu kanssani, levyltä Lumipallo. Voi olla, että herra Karjalaisella on ollut ihan toisenlainen merenkäynti mielessään kappaleen syntyhetkillä, mutta tämänhetkiseen keinumiseen tämä silti sopii oikein mainiosti. Lumipallo on muuten se levy, jolta löytyy suurhitti Hän ja oma suosikkini, nimikkokappale Lumipallo.
 
J. Karjalainen & Mustat Lasit: Keinu kanssani: httpsc://youtu.be/c3kAOmEC0OA

Älkää hätääntykö, jos ette ymmärtäneet otsikkoa, en minäkään hätääntynyt. Mutta palataan siihen myöhemmin.
 
Meksikon ja tequilan jälkeen oli vuorossa Amerikan Yhdysvallat burgereineen kaikkineen. Jälleen yhden mukavan meripäivän jälkeen saavuimme aurinkoiseen San Diegoon, aivan Kalifornian osavaltion eteläosaan Meksikon rajalla, ja Meksikon puoleinen Tijuanan kaupunkikin näkyi horisontissa. Kuten kaikki tiedämme, Yhdysvallat on tarkka siitä, ketä maahan tulee ja meilläkin oli maahantulolupa ESTA hankittuna jo ennen laivaan nousua Italiassa, varustamo halusi välttää mahdolliset hankalat tilanteet jo ennakolta. Kun saavuimme San Diegoon, satamaviranomaiset halusivat tarkastaa koko laivan ja kaikki sen matkustajat ja henkilökunnankin, jokaisen oli käytävä rajavirkailijan juttusilla ja saatava leima passiin. No, eihän tässä mitään, maassa maan tavalla, mutta jotenkin silti tuntuu, että ystävällisyydestään muuten kuuluisassa maassa ei ihan ole osattu ottaa huomioon maahantuloprosessien sujuvuutta. Meille oli annettu etukäteen edellisenä iltana aikahaarukka, klo 8.45-9.15, ja meidän rajatarkastuksemme oli tarkoitus tapahtua tällä aikavälillä toissapäivänä. Heti kun pääsimme jonoon klo 9 paikkeilla, radiosta jo kuulutettiin, että rajatarkastukset kestävät odotettua pitempään. Emme tässä vaiheessa vielä osanneet arvata, kuinka pitkään. Seisoimme hitaasti etenevässä jonossa runsaat neljä tuntia, onneksi osuimme jonoon samaan aikaan kuin toinen suomalainen pariskunta laivalla, niin aika meni leppoisammin, kun oli mukavaa jutusteltavaa. Lopulta pääsimme tarkastuksen läpi, ja pääsimme kaupunkiin. Meille jäi muutama tunti aikaa kävellä aurinkoisella rantakadulla, jossa erilaiset kaupustelijat esittelivät tuotteitaan. Löysimme ravintolan aivan rannan tuntumasta ja söimme ensimmäiset Ameriikan burgerit. Rakastan burgereita, ja tämäkin oli erittäin maukas. Varustamon tarjoamiin retkiin kuului vielä lyhyehkö risteily San Diegon sataman lahdella, mutta retki alkoi hieman myöhässä, aurinko laski pian lähdön jälkeen, joten kovin paljon tuolla risteilyllä ei enää nähnyt. Helikoptereita pörräsi ilmassa koko ajan, ja sotalaivoja ja sotilaita näkyi vähän siellä sun täällä. Ei käynyt epäselväksi, että San Diegossa on Yhdysvaltain toiseksi suurin meritukikohta.
 
Jälleen välissä oli yksi meripäivä, jonka aikana pääsimme tutustumaan laivan komentosiltaan. Olen jo päässyt käymään parin laivan komentosillalla, joten kovin paljon uutta siellä ei enää ollut, vaikka mielenkiintoista noiden laitteiden näkeminen aina on. Varsinkin elektroninen navigointipöytä reittikarttoineen olisi ollut mukava saada hyttiin mukaan, niin olisi voinut kätevästi seurata matkan kulkua ;-) Laivan järjestelmät on toimittanut suomalainen Wärtsilä, firman nimen pystyi bongaamaan useissa paikoissa. 
 
Ja sitten, lopulta pääsimme San Franciscoon, jos ei nyt aivan tarunhohtoiseen, niin varmasti ainakin yhteen kalleimmista, suosituimmista, moni-ilmeisimmistä ja, omasta mielestäni yhteen kauneimmista kaupungeista, jossa olen koskaan käynyt. Laivamme ui aamuhämärissä Golden Gate -sillan ali San Franciscon lahdelle, ja olimme jälleen (kuten Panaman kanavallakin) vääntäytyneet ylös jo pikkutunneilla, jotta emme menettäisi tätä ainutkertaista tilaisuutta nähdä sillan alitus parvekkeeltamme. Sillan jälkeen lähdimme vielä nukkumatin mukana unten maille pariksi tunniksi, ja heräsimme uudestaan, kun laiva oli jo tukevasti kiinni laiturissa. Tällä kertaa, koska laiva oli jo tarkastettu ja matkustajat selvitetty San Diegossa, pääsimme kirmaamaan laivasta ulos kuin lehmät kevätlaitumelle, ja käytimme tilaisuuden hyväksi. Ihastuimme kyllä San Franciscon maisemiin samantien. Raitiovaunut, pilvenpiirtäjät, kauniit talot, kukkulat, aurinko, ihmiset. Cisco on ensimmäinen kaupunki maailmanympärimatkalla, jossa laiva oli satamassa yön yli, joten meillä oli kaksi päivää aikaa tutustua kaupunkiin. Ensimmäisenä päivänä kävimme aamupäivällä ensin tekemässä itsenäisen kävelykierroksen, ja iltapäivällä meillä oli opastettu retki Golden Gate -sillalle ja kaupungin muille näköalapaikoille. Omalta kävelykierrokseltamme mieleen jäi erityisesti Telegraph Hill, jolle kiipesimme vain siksi, että yhden kadun varrella oli niin kauniita taloja. Pian huomasimme, että kaupunki on täynnä ihastuttavia pieniä kaksi- ja kolmikerroksisia pientaloja, juuri niitä, joita näkee aina elokuvissa. Jokaisessa talossa on omat uniikit erkkerit, parvekkeet ja portaat. Kiivetessämme kohti kukkulan huippua tapasimme miehen, joka oli tullut ihastelemaan maisemia kahvikuppi kädessään oman kotinsa oven edustalle (kuten tulee kuulemma melkein joka aamu) ja hän tervehti meitä jo kaukaa. Kertoi, kuinka on asunut kaupungissa jo 43 vuotta, vaikka on alun perin kotoisin New Yorkista. Nyt on jo eläkkeellä ja on aikaa viestiä lasten ja lastenlasten kanssa. Kertoi meille reitin kukkulan huipulle ja toivotti hyvät jatkot ennen kuin alkoi rupatella naapurinsa kanssa.
 
Toisena päivänä päätimme lähteä hyvissä ajoin aamulla kiertämään kaupunkia omatoimisesti. Olimme nähneet edellisen päivän sightseeing-kierroksella bussin ikkunasta Castron kaupunginosan sateenkaariliput ja päätimme lähteä tutustumaan paikalliseen tunnelmaan. Matkaoppaamme oli edellisenä päivänä kertonut että raitiovaunu F kulkee sinne näppärästi koko matkan satamasta Market Streetiä pitkin, nyt piti vain selvittää, miten siihen ostetaan liput. Kaupungin julkisen liikenteen sivusto suositteli lataamaan MuniMobile-nimisen äpin, jolla saa liput näppärästi ostettua ja ne voi näyttää myös offline-tilassa mahdollisille tarkastajille. Päivälippu busseihin ja raitiovaunuihin olisi hinnaltaan vain 5 dollaria. Latasin äpin, ja huomasin, että se oli jollain hyvin erikoisella kielellä. Tutkin hieman äpin palautteita ja pian selvisi, että jostain kumman syystä juuri suomalaisille käy usein niin, että äppi tulkitsee puhelimen kielen filipinoksi (yksi Filippiinien virallisista kielistä), ja kaikki valikot ja toiminnot ovat tällä kielellä, ja kieltä ei saa vaihdettua mistään eikä mihinkään. En antanut tämän lannistaa mieltä, vaan tartuin härkää sarvista. Kirjautuminen oli onneksi melko yksinkertainen, oli helppo arvata, mihin pitää kirjoittaa nimi ja mihin meiliosoite ja puhelinnumero, ja sain vielä PayPal-maksutiedotkin lisättyä, vain pari kertaa googlekääntäjää käyttämällä. Sitten vain ”Bumili ng Mga Ticket” eli ostamaan lippu, ja hetken päästä luurissa oli päivälippu hankittuna :) Yritimme samaa vielä Peten puhelimella, mutta jostain syystä hänen puhelimeensa emme saaneet näkyviin muuta kuin virheilmoituksen. Onneksi sain vielä omaan puhelimeeni toisen päivälipun hankittua hänellekin, niin pääsimme lähtemään kaupungille.
 
Raitiovaunu oli mukavan retro, ja matkustimme sillä pääteasemalle Castron kaupunginosaan, joka olikin mukava ja mielenkiintoinen kokemus. Sateenkaarilippuja oli tosiaan vähän joka puolella, miesparit ulkoiluttivat koiriaan, ja erityisesti miehille suunnattuja putiikkeja ja parturiliikkeitä ja ravintoloita oli paljon, ja vaikka kaikki tuntui olevan kovin ”gay”, niin kaikki oli samalla täydellisen luontevaa. Tästä huolimatta en tiedä, haluaisinko kuitenkaan itse asua tuolla alueella. Minusta meidän homomiesten ei tarvitse erikseen eristäytyä muista tai muuttaa omalle asuinalueelle tunteaksemme oloamme kotoisaksi, ja minusta olisi erikoista, jos tuttavapiirissäni olisi vain muita homoja. Suomessa elämisen olen kokenut kaikkialla helpoksi ja suomalaiset ovat jo sen verran järkeviä muutenkin, että omalle kaupunginosalle ei ehkä ole samanlaista kysyntää. Vaikka voihan monella olla täällä San Franciscossa motivaationa vain löytää paremmin seuraa itselleen, kukaties, ja se on helpompaa, kun seura löytyy läheltä. 
 
Söimme paikallisessa bistrossa Ameriikan toiset burgerit lounaaksi, ja erehdyimme sen jälkeen astumaan yhden vaateliikkeen ovesta sisään, ja sieltä sitten taas löytyi pari paitaa lisää kotiin kannettavaksi. Matkaa on tehty jo sen verran pitkään, että hiukset ovat venähtäneet ja vaikka laivalle olin jo varannut parturin viikon päähän, niin bongasimme Castrossa yhden sen parturiliikkeistä ja kysyimme, löytyisikö sieltä aikaa nopeaan hiustenleikkuuseen. Löytyihän sieltä, mutta nopeaa se ei ollut, eikä se todellakaan haitannut yhtään. Pyysin parturilta hieman muodonmuutosta kuontalooni ja hän kyseli ja varmisti vielä toiveitani. Hän osoittautui huolellisuuden perikuvaksi, ja ajeli hiuksiani melkein tunnin ajan jos jonkinmoisella koneella ja partaterällä, ja vähän saksillakin. Sitten oli hiustenpesun aika, mutta ei tämäkään ollut mikä tahansa huuhtaisu, vaan sain kasvoilleni miedosti mintuntuoksuisen lämpimän pyyhkeen samalla kun hierova tuoli nosti jalkani ylös ja parturi pesi hiukseni. Todellinen keskipäivän spa-kokemus.
 
Lopulta oli aika palata raitiovaunulla takaisin laivalle. Nyt olemme jo irrottaneet köydet, puksuttaneet uudelleen Golden Gaten ali ja ottaneet suunnan kohti Havaijia. Tähän lopuksi vielä Scott McKenzien San Francisco, jota lauleskelimme jo ala-asteella Petterin musaluokalla ja joka nyt jotenkin sattui tulemaan mieleeni. 

Scott McKenzie: San Francisco: ​https://youtu.be/7I0vkKy504U

​Nyt katsellessani tässä hytissä kaunista sinistä merta ja pilvetöntä taivasta on hyvää aikaa jälleen päivittää viimeisimmät kuulumiset. Jotta mielikuva ei olisi liian ruusuinen, niin kerron vielä, että aurinko kuivattaa parhaillaan parvekkeen ovelle ripustettuja kalsareita ja sukkia, jotka pyykkäsin eilen illalla kylpyhuoneen altaassa Barcelonasta ostetulla nestemäisellä pesuaineella. Tottahan täällä voisi jokaisen vaatekappaleen lähettää pesulaankin pestäväksi, jolloin bokserit tulisivat kauniisti silitettyinä hyttiin jo seuraavaksi illaksi, ja pesulan hinnoista saisi lisäksi maailmanympäriristeilyllä 30 % alennuksen, mutta laskimme että pesemällä osan pyykistä itse säästämme kuitenkin muutaman sata euroa koko matkan aikana. Kaikki t-paidat ja niitä isommat vaatekappaleet lähetämme pestäväksi. Myös pelkkää silitystä on mahdollista pyytää, jos muutoin puhdas paita tai vaate on päässyt matkalaukussa rypistymään. Omaa silitysrautaa tai vaatehöyrystintä ei saa tuoda hyttiin turvallisuussyistä. Joku oli yrittänyt sellaista salakuljettaa mukanaan, mutta se oli otettu pois laivaan tullessa matkatavaroiden läpivalaisussa, ja kyseinen matkustaja saa sen kotiin lähtiessään itselleen takaisin. 
 
Eilen ja toissapäivänä olimme Meksikossa, ensin Puerto Vallartassa, joka lienee mariachi-musiikin keskus, ja toisena päivänä Kalifornian niemimaan kärjen resort-kohteessa, Cabo San Lucasissa. Puerto Vallartassa ei tosin mariachi-musiikista kuultu pihaustakaan, kun koko päivän retkemme vei meidät ensin rannikon edustalla oleville Marietas-saarille, ja sieltä jälleen pulikoimaan mereen ihanalle yksityiselle hiekkarannalle. Aamulla retkelle lähtiessämme mielessä käväisi ajatus ottaa mukaan jotain hieman lämpimämpää vaatetta, mutta koska olimme olleet jo parisen viikkoa tropiikin helteissä, niin ajattelimme, että Meksikokin on yhtä kuuma kuin kaikki muutkin maat tähän asti, ja pelkät sortsit ja t-paita riittää. Kun katamaraani irtautui satamasta ja pääsimme raikkaaseen merituuleen, niin hyvin pian jouduimme kaivamaan rantapyyhkeet repusta ja kietoutumaan niihin parhaamme mukaan. Aloimme jo miettiä, että oliko tämä retki sittenkään ollut kaikkein paras ajatus. Runsaan tunnin matkalla Marietas-saarille näimme vilaukselta joitakin ryhävalaita meressä, ja joka kerta katamaraani pysähtyi niiden kohdalla, jos ne vaikka olisivat tulleet tekemään lähempää tuttavuutta. Mutta aivan kuten kukotkaan eivät laula, niin valaatkaan eivät käskemällä pompi, emmekä pyyhkeidemme suojasta saaneet niistä kovinkaan kaksisia kuvia.
 
Marietas-saaret ovat nykyisin Meksikon valtion omistuksessa oleva luonnonsuojelualue. 1900-luvun alkupuoliskolla saarilla tehtiin paljon armeijan kokeita ja räjäyteltiin paljon pommeja, ja tämä on myös vaikuttanut saarten kalliomuodostelmiin. Nykyisin saarilla pesii paljon merilintuja ja vedessä lienee paljon erivärisiä kaloja. Retkellämme meillä olisi ollut mahdollisuus hypätä mereen snorklaamaan suoraan katamaraanilta (rantaan ei saanut mennä), mutta olimme merimatkasta sen verran kylmissämme, että ajatus veteen hyppäämisestä tässä vaiheessa retkeä ei tuntunut meistä vilukissoista houkuttelevalta. Tyydyimme ottamaan saarista muutamia kauniita valokuvia.
 
Onneksi ilma alkoi myös tässä vaiheessa selvästi lämmetä auringon noustessa korkeammalle. Marietas-saarilta jatkoimme kohti retkifirman omaa yksityistä rantaa. Se olikin todella hieno, jälleen hienoa valkeaa hiekkaa, palmuja, rantatuoleja, riippumattoja ja lämmintä vettä, jossa saimme tunnin verran pulikoida. Matkalla takaisin Puerto Vallartaan katamaraanilla soi hyviä uudempia ja vanhempia lattarihittejä ja rytmi meinasi jo melkein tarttua lantioihin, varsinkin kun samalla sai rommipunssia ja margaritoja, mutta ihan tarpeeksi ei kuitenkaan, että jäyhä suomalainen olisi noussut istumapaikaltaan tanssimaan. Täytyy vielä mainita ruskosuulat, jotka lensivät koko ajan veneen vierellä ja tekivät näyttäviä syöksyjä veteen saalistaessaan pikkukaloja. Ilmeisesti veneen pyörteet tuovat kalat paremmin niiden ulottuville. Kaiken kaikkiaan retkeltä palasi sitten laivaan hyväntuulinen ja auringossa lämmennyt turistiryhmä. Kun laivamme irtosi laiturista ja lähti kohti seuraavaa satamaa, niin valaatkin tulivat heittämään meille jäähyväiset: näimme laivan ravintolasta kahden ryhävalaan ponnistavan korkealle ilmaan aivan laivan vierellä. 
 
Eilen olimme Meksikolle kuuluvan Kalifornian niemimaan eteläisimmässä kärjessä, ja siellä sijaitsevassa Cabo San Lucasissa. Kaupunki on varsinkin amerikkalaisturistien suosiossa ja täynnä hotelleja, hienoja veneitä, ravintoloita ja kauppoja. Apteekkejakin oli ainakin 50 metrin välein, koska ilmeisesti amerikkalaiset saavat Meksikosta helpommin tai halvemmalla ostettua kaikenlaisia lääkkeitä. Törmäsinpä jopa ensimmäisen kerran elämässäni sisäänheittäjään apteekin ovella. Toimisiko tämän suomalaisenkin apteekin ovella, mene ja tiedä? Mekin kävimme apteekissa täydentämässä aurinkovoidevarastoa ja lisäksi kaupoista tarttui mukaani Meksikossa tehty puinen pieni korurasia (kun on tullut noita ranne- ja kaulakoruja ostettua edellisistä satamista), ja jälleen yksi t-paita. Huono omatunto vaivaa aina vaatteita ostaessa, kun tietää, miten paljon vaatteiden valmistus vie luonnonvaroja ja kuinka paljon niitä pitäisi kierrättää. Toisaalta siksi yritän katsoa vaatteen kankaan laatua ja paksuutta ostohetkellä, ettei kävisi niin, että jo yhden pesun jälkeen vaate on aivan muodoton. 
 
Kun Meksikossa oltiin, niin kävimme vielä tequila-drinkeillä mukavalla terassilla ennen paluuta laivaan. Pete otti terveysmargaritan. Katsokaa Peten Facebookista, jos ette usko:) Cabo San Lucasissa ei muuten ole risteilylaivoille pitkää laituria, vaan laiva jää ankkuriin muutaman sadan metrin päähän rannasta ja matkustajat kuljetetaan yhteysveneillä laivalta rantaan ja takaisin. Palvelu oli todella sujuvaa tässäkin asiassa, eikä odotusaika kummassakaan päässä ollut kuin joitakin minuutteja. 
 
Nyt olemme matkalla kohti viileämpiä vesiä, Yhdysvaltoja ja San Diegoa, jonne saavumme tämän yhden meripäivän jälkeen huomenna aamulla. Kohta lähden Peten kanssa jälleen perinteiselle salaattilounaalle buffetiin. Aamupäivällä tuli-joukkueemme sijoittui tavanomaisesti toiseksi elementtien kilpailussa, lajina oli nyt ”Beer Pong”, tosin ilman olutta. Hauskaa oli jälleen kerran. 
 
Kappaleena omalta soittolistaltani asiaankuuluvasti Lana Del Reyn California, äänessä sopivasti tummaa karismaa. 
 
Lana Del Rey: California: https://youtu.be/vK1YiArMDfg

Lupailin aikaisemmin, että kerron blogissa tulevista vierailuista Costa Ricassa, Nicaraguassa ja Guatemalassa. Costa Ricasta olikin jo juttua edellisessä kirjoituksessa. Nicaraguasta ei sen sijaan ole liiemmälti sanottavaa, sillä laiva hurautti koko maan ohi pysähtymättä, ja saimme tietää asiasta pari päivää ennen suunniteltua saapumista. Ilmeisesti maan sivuuttaminen liittyi Nicaraguan koronatilanteeseen, tai siihen, että sinne ei haluttu ylimääräisiä ihmisiä risteilylaivoilta, jotka olisivat voineet vaikuttaa koronatilanteeseen. Vaikka olisi ollut mukava vertailla tätäkin maata muihin Väli-Amerikan maihin, niin meitä ei Peten kanssa loppujen lopuksi paljon harmittanut, että saimme jälleen yhden mukavan meripäivän lisää.
 
Guatemalassa kävimme toissa päivänä ja tällä kertaa meillä oli mielenkiintoinen koko päivän retki, lähdimme laivalta liikkeelle klo 9 ja palasimme laivaan klo 18. Jo laivan parvekkeelta bongasimme kauempana siintävän tulivuoren, ja bussissa retkioppaamme kertoi, että kyseessä onkin maan ja koko Väli-Amerikan aktiivisin tulivuori, Volcan de Fuego, ”Tulen vuori”, joka aiheuttaa ongelmia säännöllisin väliajoin, todellinen ”troublemaker”, hänen sanojensa mukaan. Tulivuori tuprauttaa säännöllisesti huipultaan savuja, ja isompiakin purkauksia tapahtuu silloin tällöin, ja alapuoliset kylät ovat siksi jatkuvassa vaarassa. Vaikka tulivuoren tilaa seurataan myös viranomaisvoimin, niin oppaan mukaan harvalla guatemalalaisella kodilla on kiinnostusta seurata virallisia tiedotuskanavia, ja hänen mukaansa suuren purkauksen sattuessa käytännössä monet paikalliset asukkaat ovat siksi entistäkin suuremmassa vaarassa. Myös bussimatkan aikana huipulta pöllähti ilmoille isompi savupilvi, jonka saimme kuvattua bussin ikkunasta. Jälleen pääsimme todistamaan luonnon kauneutta ja vaarallisuutta.
 
Matalalta rannikkokaistaleelta nousimme bussilla hiljalleen yli 1500 metrin korkeuteen, jossa oli ensimmäinen pysähdyspaikkamme, Finca de Colombia -niminen kahviplantaasi. Nousu tapahtui todella kuin varkain, sillä vasta paikan päällä opas kertoi, millä korkeudella olemme, ja aloin ajatella, että olemme korkeammalla kuin mihin Suomessa voi edes päästä (Halti-tunturin Suomen puoleinen huippu on 1300 m ja rapiat). Jotain olisi voinut tietenkin päätellä siitä, että korvat menivät lukkoon useita kertoja bussimatkan aikana. Ylempänä rinteillä ilmasto oli paljon miellyttävämpi kuin auringon paahtamalla rannikolla, joten en ihmettele että ihmiset haluavat mieluummin asua siellä, tulivuorten uhasta huolimatta. Kahviplantaasin koko oli noin 14 hehtaaria, ja se oli Espanjasta tulleen perheen perustama jo melkein sata vuotta sitten. Paikallinen työntekijä toimi oppaana ja kertoi meille kahvinviljelystä. Kahvista puhutaan kuin ihmisistä: pensaille istutetaan korkeampia varjostuskasveja, jotta kahvi voi ”rentoutua” varjossa. Rento pensas, hyvä kahvi. Lisäksi kahvilla on yhtä pitkä raskausaika kuin ihmisellä: pensas kukkii keväällä ja vuodenvaihteen tienoilla, noin yhdeksän kuukautta kukkimisen jälkeen, marjat ovat valmiita poimittavaksi. Samasta pensaasta marjoja joudutaan poimimaan käsin 2-3 kertaa, sillä samassakaan oksassa olevat marjat eivät kypsy kaikki samanaikaisesti. Plantaasilla on Arabica-kahvin eri lajikkeita, esim. Bourbon, Pink Bourbon ja Caturra. Näistä lajikkeista Caturra tuottaa suuren sadon melko hyvää kahvia ja Bourbon tuottaa pienemmän sadon, mutta erittäin hyvää kahvia, joten yhdistämällä eri lajikkeita viljelijöiden on mahdollista tuottaa riittävää laatua riittävässä määrin. Pelkkä kahvintuotanto ei kuitenkaan kuulemma ole mikään kultakaivos, joten perheyhtiöllä oli myös ohessa pari ravintolaa, majoitustoimintaa, uimakoulu ja muitakin bisneksiä. Plantaasi työllistää vuosittain noin 100 henkilöä. Wikipedian mukaan alueen Arabica-kahvi kuuluu maailmanlaajuisestikin kaikkein arvostetuimpiin kahveihin, ja toden totta: kun saimme paikallista kahvia maisteltavaksi, siihen ei todella tarvinnut lisätä maitoa maun pehmentämiseksi, se oli todella hyvää mustanakin. 
 
Jatkoimme kahviplantaasilta pienemmällä bussilla viereiseen (La) Antiguan kaupunkiin, jonka historiallinen keskusta on Unescon maailmanperintökohde. Kyseinen kaupunki oli yli 200 vuoden ajan Espanjan hallitsemien Väli-Amerikan alueiden pääkaupunki, 1770-luvulle asti. Tuolloin maanjäristys tuhosi silloisen kaupungin, ja nyt näkemämme rakennukset ovat siis korkeintaan runsaat parisataa vuotta vanhoja. Kaupungin yksikerroksiset värikkäät talot olivat viehättäviä, monissa taloissa oli kauniita kaltereilla suojattuja kulmaikkunoita, joiden ääreen oli istutettu tuoksupelargonioita pitämään hyönteisiä loitolla. Hetken kaupunkia kierrettyämme söimme lounaan paikallisessa ravintolassa, ja retki päättyi vierailuun kaupungissa sijaitsevaan Jade-museoon. Tämäkin käynti oli hyvin opettavainen. Saimme kuulla, että korukivenä käytettyä jadea löytyy pääasiassa kolmesta paikasta maailmassa: Guatemalasta, Myanmarista (josta kaikki Kiinan jadekivet on tuotu) ja Venäjän Siperiasta. Amerikkalainen arkeologi Mary Lou Ridinger oli henkilökohtaisesti kertomassa meille yli 40-vuotisesta urastaan jadekivien parissa. Hän oli miehensä kanssa löytänyt uudestaan jaden lähteet Guatemalassa, joiden sijainti oli vuosituhansien kuluessa unohtunut paikallisilta. Kukaan ei tiennyt, mistä muinainen Maya-kulttuuri oli löytänyt jadekivet koruihinsa ja kuolinnaamioihinsa, ja kun Ridinger oli luonnontieteellisen tietämyksensä perusteella arvellut, että Guatemala oli todennäköisin lähde, hänelle oli naureskeltu uran alkuvaiheessa. Nykyään häntä arvostetaan maassa paljon, ja mm. vuonna 2003 alussa hänen elämäntyöstään julkaistiin artikkeli myös National Geographic -lehdessä.
 
Paluumatkalla opas kertoi vielä Guatemalasta yleisesti. Hän kertoi paikallisista juhlapyhistä ja miten niitä vietetään, esimerkiksi kuolleiden päivän vietto poikkeaa paljon vastaavasta päivästä Meksikossa. Opas myönsi suoraan, että korruptio ja väkivalta ovat valitettavia ongelmia maassa, mutta osasi omalla aurinkoisuudellaan välittämään silti kuvan maasta, joka on ehdottomasti tutustumisen arvoinen. Itselleni päällimmäisenä mieleen jäi ihmisten ystävällisyys ja värikkyys, joka toistui niin talojen seinissä kuin huiveissa, laukuissa, liinoissa ja muissakin käsitöissä. Värit olivat voimakkaita, eivät pastellisia kuten Karibialla.
 
Kappalevalinta on tällä kertaa Suomesta, Jonna Tervomaan iki-ihana Minä toivon, jonka sanoma kertoo eletystä elämästä ja tulevista haaveista. ”Tarkoitus on elää ja kerran kuolla, […] tehdä jotain hyvää kun voi, oi sehän menee kiertoon.” :)
 
Jonna Tervomaa: Minä toivon: https://youtu.be/NU0gVUVI6v0

Pakko kiskaista itsensä taitoluistelun parista tämän blogin pariin. Olisihan tuolla Areenassa vielä tuntikausiksi katseltavaa, mutta tällä kertaa katsoin vain Juulia Turkkilan ja Mattias Versluisin hienon rytmitanssin ja miesten vapaaohjelman osia. Vaikka lomalla ollaankin, ja kehuin meripäivien rentoa tunnelmaa, niin ei täälläkään nyt sentään ihan kaikkea ehdi :D Hiljaisesta todistajastakin alkaa näköjään uusi kausi, mutta sen jaksot on varmaan vain pakko tallentaa ja katsoa sitten myöhemmin keväämmällä. Voisi kysyä muutenkin, onko ihan pakko matkustaa maailman toiselle puolelle katsomaan televisiota, mutta toisaalta tuttuja asioita täälläkin välillä kaipaa, ja tällaiset seikat saavat hytin tuntumaan vielä kotoisammalta. 
 
Eilen olimme Puntarenaksessa, Costa Ricassa. Puntarenas on kaupunki Tyynenmeren rannalla, hiekkaisella niemellä, joka työntyy mereen vuoristoisemmalta mantereelta. Kaupungilla on valtavan pitkä hiekkaranta, ja aurinko helli meitä täälläkin, kun kävimme aamupäivällä kävelyllä rantakadulla. Aurinko hellii tosin välillä niin paljon, että paita liimaantuu kiinni ihoon ja selkäpuolen hikiläiskät muistuttavat maailmankarttaa. Olemme silti onnistuneet hyvin välttämään ihon palamisen, ja tunnollisesti käyttäneet aurinkosuojavoiteita, joita kuluukin kiitettävää tahtia. Tästä on hyvää vauhtia tulossa ensimmäinen lomani kautta aikojen, kun saan ostamani ison aurinkovoidepötkylän käytettyä viimeiseen pisaraan asti eikä tarvitse seuraavana kesänä pohtia, olisiko se vielä käyttökelpoista vai ei.
 
Iltapäivällä meillä oli retki, joka kuului risteilyn hintaan mukaan, ja jota emme siis itse olleet etukäteen valinneet. Tällaisia retkiä on tällä matkalla yhteensä 15 kappaletta, mm. jo Madeiralla Funchalissa ja Kolumbian Cartagenassa meillä oli vastaavanlaiset kiertoajeluretket, joissa esiteltiin maiden parhaita paloja. Koska nämä retket kuuluvat risteilyn hintaan, myös osallistujia on paljon. Se asettaa retkenjärjestäjille jonkinlaisia haasteita, kun pitää keksiä reittejä ja nähtävää, jonne kaikki 20 bussilastillista turisteja voidaan viedä näppärästi edestakaisin. Nyt Costa Ricassa retkeen kuului sinänsä hieno kansantanssiesitys, käynti hedelmätorilla ja shoppailua turistirysässä, jossa oli paljon kauniita käsitöitä. Kauneimpia siellä olivat jälleen paikallisesta painavasta tummasta puusta tehdyt esineet, mutta ihan jo painon vuoksi ne piti jättää kauppaan. Ostin kuitenkin itselleni puisista erikokoisista helmistä tehdyn kaulakorun. Bussissa mukava ja persoonallinen opas kertoi maan historiasta, luonnosta ja omastakin elämästään. Hän elää kuulemma itse ylempänä vuorilla, kahden tulivuoren kupeessa, kahvia viljellen. Niin kauan kuin vuoret puhkuvat hieman höyryjä sisältään, hän tuntee olonsa turvalliseksi ja kotoisaksi. Jos jossain vaiheessa vuorilla ei tapahdu mitään, silloin hän huolestuu. Ilmeisesti hän suhtautuu vuoriin vähän kuten vaimoonsakin. Jos vaimo ei pukahda mitään kolmeen päivään, on odotettavissa jonkinlainen purkaus. Jos mykkäkoulua kestää viisi päivää, seuraukset voivat olla jo katastrofaaliset. 
 
Costa Rica tuntui muutenkin tähän mennessä kaikista Amerikan maista eniten ”pohjoismaiselta” ainakin politiikkansa suhteen. Täällä on naapurimaihin ja Karibian maihin verrattuna hieman parempi tulotaso, mikä voi johtua myös siitä, että maa on pysynyt vakaana jo verrattaen pitkään. Ihmiset maksavat tuloistaan veroja, ja myös työnantajat maksavat valtiolle veroluonteisia maksuja, ja näillä ylläpidetään kattavaa terveydenhuoltojärjestelmää. Ostettavista tavaroista ja hyödykkeistä maksetaan arvonlisäveroa, jonka suuruus riippuu tuotteen välttämättömyydestä. Esimerkiksi ruoka-aineetkin on jaettu enemmän tai vähemmän välttämättömiin. Riisiä, perunaa, banaaneja ja muuta perusruokaa verotetaan kevyemmin kuin vaikkapa sisäfilepihvejä. Kaikkein suurimman vaikutuksen teki kuitenkin, kun opas kertoi, että maan luonnosta on suojeltu noin 25 prosenttia. Costa Rican maa-ala kattaa vain prosentin osia koko maailman maapinta-alasta, mutta täältä kuulemma löytyy 6 prosenttia maailman eliölajeista. Maassa on tehty tietoisesti päätöksiä esimerkiksi rajoittaa mineraalien ja kullankaivuuta luonnon suojelemiseksi. 
 
Toissailtana laivalla järjestettiin MSC Factor -kykykilpailu, johon tietenkin tyrkkäsin itseni mukaan. Iltapäivän harjoituksissa sain käydä kokeilemassa loungen flyygeliä ja siinä sitten yritin miettiä, mitä pianokappaleita muistaisin ulkoa. En muistanut oikein mitään kunnolla, kun kaikki tapahtui niin äkkiä, mutta illan mittaan sain ajatuksistani kiinni, ja esitin illallisen jälkeen Heino Kasken sävellyksen Yö meren rannalla, joka tuntui sopivan hyvin tunnelmaan. Esitys meni hyvin, ja oli hienoa soittaa, kun yleisökin tuntui kuuntelevan tarkasti ja pitävän teoksesta. Tiesin kyllä, että laivan kameraryhmä on kuvaamassa minua samalla (kuten kaikkia muitakin yhdeksää esiintyjää), mutta onneksi en huomannut, että Petekin kuvaa esitystäni, sitten minua vasta olisikin jännittänyt. Vasta esityksen jälkeen kuulin, että esitysten joukosta ja vastaavien ”semifinaalien” joukosta valitaan esiintyjiä vielä laivan isoon teatteriin loppukilpailuun. Saa nähdä miten käy, ja mitä siellä sitten tulee soitettua, jos jatkoon pääsee. Onneksi tuonne loungeen saa mennä soittamaan muutenkin päivisin silloin, kun siellä ei ole paljon muita ihmisiä ja baari on kiinni. Pelkäsin, että joudun olemaan neljä kuukautta soittamatta, onneksi ei nyt käynytkään niin.
 
Musiikiksi tähän valikoitui kuitenkin tämän illan korvamatoni, joka jäi soimaan päähän taitoluistelun EM-kilpailuista Espoosta (miten mä olenkin juuri täällä, kun Suomessa järjestetään taitoluistelun arvokisoja…), eli Hans Zimmerin säveltämää musiikkia elokuvaan Gladiator. Ranskan Kevin Aymoz luisteli vapaaohjelmansa tähän musiikkiin. Hans Zimmer on säveltänyt valtavasti hienoa musiikkia muutenkin, mm. elokuvien Interstellar, Inception ja Dyyni.
 
Hans Zimmer: Now We Are Free https://youtu.be/6PcR1B2kfPY